Kirja-arvostelu: Jouko Aaltosen, Satu Kyösolan ja Ville Suhosen toimittama teos Dokumenttielokuvan suuri tuntematon kertoo 30 vuotta sitten kuolleesta elokuvaajasta.
Jouko Aaltonen, Satu Kyösola, Ville Suhonen (toim.): Dokumenttielokuvan suuri tuntematon. Katseita Antti Peippoon. Aalto-yliopiston julkaisusarja 1/2020, ARTS Books, Otava 2020.
Aalto-yliopiston julkaisusarjassa ilmestynyt kirja antaa nimellään ymmärtää, että Antti Peippo (1934–1989) olisi dokumenttielokuvan suuri tuntematon, mutta väitän, että näin ei ole ainakaan Tampereella. Antti Peippo tunnettiin 1980-luvulla hyvin, ja useimmiten tunnelma sähköistyi hänen dokumenttiensa esityksissä Tampereen elokuvajuhlien katselmuksissa.
Täytyy myöntää, että kuuluin täydellisesti kohderyhmään, sillä pidin tavasta, jolla Antti Peippo osasi sukeltaa syvälle aiheisiinsa kuvataiteen, veistotaiteen ja valokuvan kautta. Tämä oli 1980-luvulla hyvin harvinaista.
Peippoa minun on kiittäminen siitä, että Wäinö Aaltonen hahmottuu mielessäni herkäksi taiteilijasieluksi Graniittipoikansa kautta eikä pelkäksi valkoisen 1930-luvun Suomen klassistisen arjalaistaiteen tekijäksi. Helsingin katukuvassa tunnistan vielä tänäkin päivänä jugend-talojen seiniltä pommitusten jäljet, sillä Peippo opetti, että seinilläkin on paitsi silmät, myös muisti.
Viaporiin astuessani muistan paitsi Augustin Ehrensvärdin, myös sen rakentajat, vangit muurien rakentajina ja sisällissodan kuolemanleirin. Peipon Kolme salaisuutta toi Oscar Parlandin taideterapeuttisen työn Nikkilän mielisairaalassa tutuksi, ja osasin arvostaa mielisairaiden taidetta jo kauan ennen kuin outsider-taide kunnolla rantautui osaksi suomalaista taidekenttää. Kun televisiossa pyöritetään muutamia säilyneitä dokumenttipätkiä tsaari Nikolain vierailusta, osaan kiljaista oikeassa kohtaa: tuossa on Timirjasev! kuin hän olisi parhain ystäväni.
Antti Peipon potretti. Kuva: Touko Yrttimaa
Pääsin haastattelemaan Peippoa Nykytaiteen museo -dokumentin valmistumisen aikoihin vuonna 1986. Haastattelussa Peippo arvelee, että 30 vuoden päästä hänen dokumenttinsa on todella mielenkiintoinen, koska se on niin puhdasta tallennusta sen hetken merkittäväksi koetusta taiteesta.
”Peipon galleriassa” nyt, 34 vuotta myöhemmin, kiinnittää huomiota ainakin haastateltujen miesvoittoisuus, ainoastaan neljä naista on mukana 22 taiteilijaa kattavassa esittelyssä; samoin näkyvissä on modernististen tekijöiden, kuten Juhana Blomstedt ja Rafael Wardi, ja nuoren polven irrottelijoiden, kuten Erkki Pirtola ja Cris af Enehielm, välinen kuilu.
Peipon puheenvuoro nosti Nykytaiteen museon tarpeellisuuden esille. Ratapihalle näkyvä lasinen galleria ja sijainti lähellä Eduskuntataloa ovat elokuvassa hyvin lähellä lopullista, vuonna 1998 valmistuneen Kiasman ilmettä ja sijaintia.
Peipon vahva suhde kuvataiteisiin selittyy sillä, että hän oli lähtöisin piirustuksenopettajaperheestä, ja hänet otettiin jo 16-vuotiaana ihmelapsena sisään Taideakatemian kouluun. Valmiiksi tallattu polku taidegraafikkona, maalarina ja taidekriitikkona ei kuitenkaan Peippoa kiinnostanut, vaan hän lähti Pariisiin, jossa elokuva imaisi kokonaisvaltaisuudellaan nuorenmiehen kiinnostuksen. Alain Resnais’n Sota on loppunut teki Peippoon ja ystäväänsä Risto Jarvaan Pariisin-opintomatkalla 1966 vahvan vaikutuksen. Peipon kertoman mukaan elokuva ”naksautti paikalleen päässämme jotain tärkeää. Todellisuus löytyi ajan syvyyssuunnasta.” Pääkuvaajana Peippo saikin sitten vaikuttaa paljon Jarvan elokuvien sanattomien viestien eli visuaalisuuden kehittelyyn.
* *
Vuonna 1979 Peippo ryhtyi tekemään omaa pitkää elokuvaa, Ihmemiestä, josta odotettiin Antti Litjan näyttelijäntyön myötä Jarvan humorististen tunnelmapalojen jatkajaa, mutta elokuva olikin hyvin erilainen, outo ja syvälle alitajuntaan kurottava. Ihmemiehen päähenkilöstä Ruususesta tuli monessa suhteessa ”Anti-Vatanen”. Suuren yleisön parissa vastaanotto jäi vaisuksi. Tämän kokemuksen jälkeen Peippo keskittyi lyhempien dokumenttielokuvien tekoon.
Peipon elokuvissa kuvat lähtevät elämään harvinaislaatuisella tavalla. Niihin zoomataan, niitä pysähdytään oikeasti katsomaan, niiden ympärille rakennetaan ajatussiltoja ja mielleyhtymiä. Peipon dokumenteissa Suomeen rantautui hienolla tavalla ranskalainen esseedokumentti.
Peipon tuotantoa ja elämää kertovassa kirjassa avainteokseksi kaikki nostavat ehdottomasti dokumentaarisen Sijaisen, joka valmistui vähän ennen ohjaajan kuolemaa vuonna 1989. Sen vahva kerronta käynnisti kokonaisen omaäänisten dokumenttien buumin Suomessa. Sijainen oli omaa luokkaansa siinä tavassa, jolla ohjaaja avasi traumaattista lapsuuttaan ja samalla kuitenkin tavoitti yleisen tason ja toimi kansakunnan kipupisteiden tunnistajana.
Tampereen elokuvajuhlilla Sijainen ei päässyt valmistumisvuotenaan kansainväliseen kilpailusarjaan, seikka, jota kansainvälisen kilpailun tuomarit elokuvan nähtyään äänekkäästi protestoivat. Saattoi olla kompensaatiota tästä, että Sijainen palkittiin sitten sekä kotimaisen kilpailun pääpalkinnolla että Risto Jarva -palkinnolla, josta Peippo lievästi sanoen ärtyi: ”Tämän palkinnonhan pitäisi olla tuleville tekijöille eikä meneville, minähän olin Risto Jarvan kuvaaja!”
Myöhemmin Sijaisen avainkuva, jossa nähdään äiti kiikkulaudalla sylissään hymytön Antti-poika, päätyi Pompidou-keskuksen ulkoseinään talonkorkuisena julisteena Cinéma du réel -festivaalilla vuonna 1992. Ranskalaiset ymmärsivät elokuvan universaalin sanoman, herkän tutkielman sodan vaikutuksista yksilöön, perheeseen ja kansakuntaan.
Antti Peippo kuvasi muun muassa Risto Jarvan Jäniksen vuoden, jonka pääosassa nähtiin hänen kaimansa Litja.
Tuntemattomasta tosi tutuksi
Jos Antti Peippo ja hänen tuotantonsa on nyt muutaman vuosikymmenen myötä ehtinyt jotenkin unohtua, uusi kirja onkin sitten varsinainen runsaudensarvi. Tekstien ote vaihtelee tieteellisten artikkeleiden analyyseista vapaamuotoisiin haastatteluihin ja dokumentoituihin yhteismuisteloihin, ja puheenvuoro annetaan välillä myös itse tekijälle, eli mukana on myös muutama Peipon oma teksti.
Markku Koski valottaa Peipon kulttuurisia lähtökohtia perusteellisessa ja kiinnostavassa esseessään, joka käynnistää teoksen. Hykerryttävää on lukea kuvataiteilija Lauri Anttilaa, joka kokoaa muistojaan yhteisistä illanvietoista Lahdessa ja Antti Peipon visuaalisista oivalluksista. Hanna Johansson haastattelee Lauri Anttilaa ja lukijalle paljastuu paljon uutta Nykytaiteen museo -elokuvan tekemisestä ja siitä modernismin ja nykytaiteen käsitteiden rajankäynnistä, jota Anttila pääsi todistamaan.
Henri Waltter Rehnström käy läpi Peipon työskentelyä Risto Jarvan elokuvissa kolmen teeman, realismin, ekspressionismin ja huumorin kautta. Realismia huokuvat mustavalkoiset ja osallistuvat elokuvat, kuten Onnenpeli, Työmiehen päiväkirja ja Yhden miehen sota. Ekspressionistista kuvailmaisua löytää elokuvista Bensaa suonissa ja Kun taivas putoaa. Samalla paljastuu, että jälkimmäisen, Hymy-lehden sensaatiojournalismista innoituksen saaneen elokuvan alkuperäisideakin oli Peipon: elokuvaa tehtiin työryhmänä eikä Peipon työnkuva todellakaan ollut tarkkaan rajattu pelkkään kuvaamiseen. Lämpimät värit, Peipon hieno miljöökuvaus ja loistava Antti Litjan näyttelijäntyö toimivat trilogiassa Mies joka ei osannut sanoa ei, Loma ja Jäniksen vuosi.
Ihmemieheen pääsee kirjassa tutustumaan kahta kautta: Markku Varjola analysoi elokuvan perinteiseen tapaan, ja kirjan loppupuolella Antti Peippo paljastaa Filmihullussa 7–8/1979 julkaistussa työpäiväkirjassa näytelmäelokuvan tekemisen raadollisen puolen: ”Koittakaa itse pelata tätä buslea.”
Kirjan keskivaiheille on sijoitettu painavinta sanottavaa: Jari Sedergrenin tutkielma Peipon dokumenteista ja läheisen työtoverin Jouko Aaltosen analyysi Peiposta esseedokumentin tekijänä. Esseedokumentti pakenee määritelmiä, mutta ainakin nämä asiat yhdistävät monia esseistejä: dokumentaarista aineistoa käsitellään vapaasti ja assosiatiivisesti ja aiheita lähestytään henkilökohtaisen kautta. Tekemistä leimaa avoimuus niin muodossa kuin tekoprosessissakin.
Ajan, muistin ja historian teemat ovat Peipolle läheisiä ja esikuvina ovat Luis Buñuelin lisäksi toimineet Georges Franju, Alain Resnais ja Chris Marker. Aaltonen pitää Peipon elokuvia samaan aikaan filosofisina ja materialistisina. Kun aiheena on kivinen veistos, aiheena on myös itse kivi lähikuvassa, valokuva esitetään siten että rakeetkin näkyvät, ja maalaus siten että siveltimen jäljet ovat näkyvissä.
Omakuva, jonka Antti Peippo teki lapsena itsestään vanhana.
Peippo saa innoituksensa useimmiten osittain toisten teoksista, olivat ne sitten kenraalikuvernöörin adjutantin valokuvia tsaarinajalta, virallisia dokumentteja, skitsofreenikkojen maalauksia, arkistoelokuvaa tai patsaita. Sota ja sen seuraukset seuraavat teemana teoksesta toiseen.
”Peippo kuvaa ikään kuin toisen asteen todellisuutta, hyödyntää jo jonkun taltioimaa ja tulkitsemaa aineistoa mutta luo siitä täysin oman ja omaperäisen kokonaisuutensa”, Aaltonen tiivistää.
Hän pääsee myös painavimmin toteamaan Peipon elokuvien olevan ”tiheydessään, muodoltaan ja aiheiltaan hienointa essee-elokuvaa mitä Suomessa on tehty”. Hän kuvaa niitä audiovisuaaliseksi kansallisomaisuudeksi, joka pitäisi olla paljon tunnetumpaa myös ulkomailla.
Kaikki katsovat Sivulliseen
Kirjan nimikin kertoo, että se koostuu monen ihmisen katseesta Peippoon, ja tautologialta ei tietenkään vältytä. Markku Varjola jatkaa siitä mihin Jouko Aaltonen jäi, ja katsoo vielä hieman enemmän suurentavan lasin läpi Peipon dokumentteihin. Peter von Baghin jälkeenjääneistä teksteistä on koottu ajatuksia Peipon elokuvataiteesta (Kansakunnan ruumiinavaus, miten jotenkin arvasin tämän otsikon), Mervi Herranen analysoi Graniittipoika-elokuvan ja Eero Tammi vaeltelee esseessään aikalaistodistusten (”Hän oli sellainen pieni polvihousuinen poika”, kertoo Maunu Kurkvaara) ja Sijaisen analysoinnin välimaastossa, valottaa teosta tekijän henkilöhistorian ja aikalaislausuntojen kautta.
Peipon omat keskeisimmät tekstit on otettu mukaan kirjaan: Filmihullussa julkaistu essee Buñuelista ja surrealismista, Taide-lehteen kirjeeksi Lauri Anttilalle muotoiltu teksti dokumentista Seinien silmät, sodan vaikutuksesta ihmiskuntaan, ja Valokuva-lehdessä julkaistu kertomus ja analyysi kuvasta, joka johti elokuvaan Timirjasevista. Peter von Bagh on jututtanut Peippoa Filmihullun numeroon 3/1989. Matti Rinne ja Lasse Naukkarinen pääsevät muistelemaan Antti Peippoa kirjan loppupuolella, ja kiinnostavan syvämuistelun tarjoaa muun muassa Nykytaiteen museon ja Sijaisen leikkaajana työskennellyt Anne Lakanen.
Tietynlaista muisteluväsymystä alkaa lukiessa ilmetä, kun loppumetreillä on kahlattava vielä kolmen uuden kaveruksen muistelot. Mutta Timo Linnasalo, Erkki Peltomaa ja Pekka Aine nostavat tunnelman vielä kerran kattoon: he katsovat Peippoon hyvin rehellisesti, ja kirjan toimittajat lienevät päästäneen tekstin melko editoimattomana ja roisin huumorin kera kirjan sivuille.
Kenties lievää päällekkäisyyttä eri ”katsojien” välillä olisi voinut jotenkin paremmin hallita, mutta on ymmärrettävää, että kaikilla on jotain sanottavaa Sijaisesta ja muista Peipon teoksista.
Kirja toimii myös hakuteoksena Peippoon täydellisen filmografian muodossa. Kaiken tämän jälkeen jää kaipaamaan liian varhain pois mennyttä Peippoa, mutta myös täydellistä Peippo-elokuvien erikoissarjaa kirjan oheistuotteeksi.
Tiina Nyrhinen
