Antiikista Bysanttiin on hieno tietopaketti antiikin ja varhaiskristittyjen maailmankuvasta – arviossa Serafim Seppälän tietokirja

Kuva: Mikko Lamberg

Antiikista Bysanttiin – aatehistoriallisia murroksia (Gaudeamus, 2021) käsittelee nimensä mukaisesti arvojen ja tapojen mukautumista antiikin maailman muuttuessa kristilliseksi ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla.

Kirjoittaja Serafim Seppälällä eli munkki Serafimilla on takanaan pitkä kirjoittajanura. Systemaattisen teologian ja patristiikan professorin teokset ovat käsitelleet esimerkiksi Jerusalemin asemaa kolmessa monoteistisessa valtauskonnossa, syyrialaisia askeetteja ja juutalaista huumoria.

Kirjailija korostaa, että hänelle ortodoksisuus ei ole mikään vieras seikkailu (toisin kuin ehkä lukijalle) vaan elävää arkea. Muun muassa tästä syystä johtuen hänen näkökulmansa painottuu teoksen nimen mukaisesti itäiseen kirkkoon ja Bysanttiin. Tämä nostaa luterilaisessa kulttuuripiirissä kasvaneelle toivottavasti entistä enemmän mielenkiintoa aihetta kohtaan eikä karkota lukijoita mahdollisen vierautensa tähden.

Muutoksia ihmiskuvassa

Seppälän mukaan Bysantille annettiin lännessä toinen nimi, koska ei haluttu ajatella sen olevan Rooman perillinen siinä missä Länsi-Rooman. Sama vierastaminen on jatkunut tähän päivään asti lännen suhteessa Itä-Eurooppaan ja sen rikkaaseen kulttuurihistoriaan. Uskallan väittää, että valtaosalle suomalaisista tiedot itäisen kirkon kehityksestä ovat jääneet vähäisiksi.

Antiikista Bysanttiin käsittelee aihettaan teemoittain 12 luvussa. Alussa pohditaan antiikin käsitystä sielusta ja ruumiista, minkä jälkeen vuoroon tulee koko inhimillisen elämän kirjo. Siihen kuuluvat muun muassa kysymykset lasten ja orjien asemasta sekä niinkin perustavanlaatuiset seikat kuin aistikokemukset, joiden merkitys on myös vaihtunut kulttuurin muuttuessa. Ainoastaan naisten asema jätetään pääosin käsittelemättä, sillä kirjailija on tehnyt aiheesta aiemmin teoksen Naiseus – varhaiskristillisiä ja juutalaisia näkökulmia (Kirjapaja, 2013).

Tekstissä toistuvat tiuhaan tietyt nimet, joiden rooli alkukirkon näkemysten muotoutumisessa on olennainen joko tukijoina tai vastustajina. Tällaisia esiin nousevia henkilöitä ovat filosofeista esimerkiksi Platon ja Aristoteles, varhaiskristillisten ajattelijoiden osalta vaikkapa 300-luvulla elänyt Konstantinopolin patriarkka Johannes Krysostomos. Juutalaiset, gnostilaiset, mystikot ja antiikin yleinen tapakulttuuri ovat yhtä lailla lisänneet aineksensa soppaan.

Kirkon jonkinlaiseen betoninharmaaseen ikuisuuteen tottuneelle lukijalle voi olla hämmentävää lukea, kuinka ei vain filosofeilla vaan myös alkukirkon jäsenillä ei ollut kovin tarkkaa käsitystä siitä, mitä sielu – sittemmin niin kutsutusta ”hengellisyydestä” puhuttaessa varsin olennainen termi – voisi pitää sisällään. Oliko sielu kehollinen ilmiö vai irrallinen siitä? Ikuinen vai tuhoutuva? Läntisen kirkon alueella vasta Krysostomoksen aikalainen Augustinus alkoi pohtia asiaa kunnolla. Idässä aihetta pyöritteli muun muassa Gregorios Nyssalainen. Ihmiskuvat muodostuivat idän ja lännen välillä erilaisiksi.

Seksuaalisuuden osalta teoksessa kaadetaan muun muassa myyttejä, joiden mukaan seksuaalisten toimien rajaaminen vain avioliittoon olisi kristillistä alkuperää. Sen sijaan seksuaalisuudelle ei oikeastaan ollut ainakaan kreikan kielessä sanaa vaan sitä korvaamaan käytettiin lukuisia sanoja, joilla oli eri merkitys mutta jotka kaikki liittyivät ennen kaikkea tekoihin, eivät olemiseen. Avioliittoa ei ymmärretty kuten nykyään, toisaalta jotkut kristilliset ajattelijat korostivat seksin iloista kieltäytymisen autuutta.

Erityisen kiinnostavalta tuntuu ystävyyttä käsittelevä luku, jossa perataan antiikin varsin vaihtelevaa käsitystä sosiaalisen ilmiön merkityksestä, kunnes pyyteettömän kristillisen lähimmäisenrakkauden ideaali nousee esiin. Mainittu Johannes Krysostomos jopa nostaa ystävyyden sisältämän maltillisen rakkauden korkeammalle kuin romanttisen rakkauden.

Suomalaista kulttuuria vasten vieraimmalta voi kenties tuntua luku, joka käsittelee suutelemista, jolla on ollut antiikissa huomattavan laaja symbolinen ja tapakulttuurinen merkitys. Kreikassa suudelman funktio vaihteli tilanteesta toiseen ja se toimi eroottisen merkityksensä lisäksi muun muassa arvojärjestyksen ja kunnioituksen osoituksena. Varhaiset kristityt jatkoivat vastaavalla tavalla suudelmien käyttöä tervehtimisen ja arvostuksen osoituksissa vastoin juutalaisia tapoja. Suudelmien vaihtaminen on teoksen mukaan yksi niistä harvoista asioista, joita alkukristittyjen kokoontumisista ylipäänsä tiedetään.

Laajemmin antiikin siirtyminen kristinuskon aikaan näkyy ihmiskuvassa, josta tulee ainakin teoriassa tasa-arvoisuutta korostava. Kristityt eivät pystyneet lopettamaan kulttuuriin kuulunutta orjuutta hetkessä, mutta uskonnon saarnatessa tasaveroisuutta se ajoi tietä orjuuden asteittaiselle alas ajamiselle yhteiskunnassa. Myös suhtautuminen lapsiin muuttui radikaalisti ja tietynlainen lapsenkaltaisuus nostettiin Jeesuksen puheiden vaikutuksesta jopa ihanteeksi.

Erikoista kyllä, teos ei pääty kuoleman käsittelyyn. Lopuksi ovat vuorossa vielä luvut eläimistä ja nauramisen merkityksestä, kenties koska kirja on haluttu päättää kevyempiin aiheisiin ja iloon tai siksi, että kuolema ei ole kristitylle kaiken loppu.

Kokonaisuutena onnistunut tietokirja

On virkistävää, ettei Seppälä välitä ilmiöitä auki selittäessään tuon taivaallista korrektiudesta. Tällä en tarkoita, että hän olisi pyrkinyt provokaatioon. Hän on vain kirjoittanut, miltä asiat historiaa tulkitsemalla näyttävät.

Suurin moite teoksessa on se, että siinä kerrottu ei luo kovin yhtenäistä tai helposti tiivistettävää kuvaa muinaisen kulttuurin arvoista ja niiden eroista. Antiikin maailma on ollut laaja, ja eri paikoissa on ajateltu eri tavoin. Kehitys on edennyt myös eri kolkissa Bysanttia eri tahtia.

Edellä mainittu myönnetään kirjoittajan suulla teoksen sivuilla. Näin kaukaisen historian tapauksessa kirjoitukset jäävät aina tulkinnanvaraisiksi ja käsitys ihmisten arjesta vielä kauemmaksi, mutta jonkinlaisen kuvan voimme kuitenkin rakentaa.

Kirjoittaja lipeää pari kertaa spekulaatioihin, joista muuten varoittaa. Esimerkiksi alkukirkon kristittyjä hän kutsuu eläinoikeuksien puolustajiksi, koska nämä vastustivat eläinuhreja. Vaikka väite olisi kuivaa ironisointia, tuntuu se oudolta teoksessa, joka kiinnittää niin paljon huomiota hyperbolan välttämiseen. Eläinsuojelullisia aatoksia varhaiskristityillä tuskin on ollut, vaan eläinten säästyminen on tapahtunut ikään kuin sivutuotteena uhraamisen vastustamiselle. Sitä paitsi moni ihminen nykypäivänäkin vastustaa vaikkapa turkistarhausta olematta muussa arjessaan millään tavalla kiinnostunut eläinten oikeuksista. Toisaalta teoksessa käsitellään kiinnostavasti, miksi kristinuskosta ei lopulta tullut lihansyönnin kieltävää uskontoa.

Lipsumisista huolimatta kirjailija kritisoi ansiokkaasti teoksen sivuilla tulkintoja, jotka perustuvat suppeaan käsitykseen ilmiöistä ja niiden merkityksistä. Alkukirkkoa on kutsuttu niin rasistiseksi kuin seksuaalisesti ahdasmieliseksi, koska näkemys erilaisista seurakunnista tai uskonnolla ratsastavista tahoista nykypäivinä värittää näkemystä myös menneestä. Joskus kirkon toimintaa on taas tulkittu edistyksellisemmäksi kuin onkaan.

Kumpaakin on tehty mitä heppoisimmin syin ja menneisyyden asenteita nykyvinkkelistä katsoen. Vaikka oman ajan aatteita on hyvä peilata menneisyyteen, menneisyyden kulttuurin ja siinä eläneiden ihmisten tunteiden olettaminen kaikin tavoin nykyhetkeä muistuttaviksi on historiaa tulkittaessa kategorinen virhe jo siksi, että suvaitsevaisuuden ja ahdasmielisyyden käsitteet ovat olleet toiset, jos niitä on varsinaisesti edes ollut olemassa.

Teos kuuluu siihen kategoriaan, jota ei nosteta juurikaan esille syksyn kirjauutuuksista puhuttaessa. Ei-akateemisilla kriitikoilla on tapana hypätä tällaisten teosten ylitse, mihin vaikuttaa niin pienehkö lukijakunta kuin se, ettei antiikki tai ”vanha sivistys” yleensä kiinnosta suurta yleisöä sellaisella tavalla kuin esimerkiksi populismi tai feminismi.

Tämä on sääli. Klisee tai ei, historiaa tutkimalla voimme nähdä nykyhetken toisin silmin ja ennen kaikkea hälventää omia harhakäsityksiämme nykyhetkeen johtaneista aikakausista. Teos tarjoaakin aimo katsauksen menneisyyden asennemuutoksiin, josta näemme heijastuksia vielä nykyäänkin. Antiikista Bysanttiin on kattava, hyvin kirjoitettu paketti aiheesta, jonka sietäisi kiinnostaa useampaakin lukijaa.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua