Annos monenlaista hurjuutta – arvostelussa Kaarina Valoaallon Banana Split

Kaarina Valoaalto.

Francisco Umbral käytti käsitettä ”kirottu runoilija” kirjoittaessaan Federico Garcia Lorcan elämäkertaa. Käsite on ranskalaissyntyinen. Les Poetas Maudits syntyi Paul Verlainen vuonna 1888 julkaiseman monikkomuotoisen runoteoksen myötä.

Kirotuiksi runoilijoiksi voi Umbralin mukaan nimittää sellaisia runoilijoita, jotka ovat täydellisessä henkilökohtaisessa ristiriidassa yhteiskuntajärjestyksen kanssa. Niin jyrkässä vastarinnassa, että ei liity edes anarkisteihin, joiden tarkoitus on tehdä maailmasta parempi.

Kaarina Valoaallon teos Banana Split sopii kirottujen runoteosten harvalukuiseen joukkoon. Kirja tulvii täydellisesti eli sataprosenttisesti myöntyvyydet hylkäävää kirjoitusta. Se pursuu itsensä yli, se ”vyöryttää” ”huippuunsa viritetyn tekstitykityksen”, kuten kustantaja sisäkannessa mainostaa.

Viisi kaistaa kapitalismiin

Ensimmäisessä osastossa Valoaalto esittelee viisisuuntaisen mielialahäiriönsä ja otteita Tyhjäntoimittajan päiväkirjasta. Kapitalismille ihmiset ovat tuottamattomina zombeja, ja niinpä ”heitä sparrataan innovatiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja maansa elinkeinoelämän tuottavuusloikan jäniksiksi”.

Kun vastakkain ovat tuhoava vauraus ja päästötön köyhyys, ei ole hyviä vaihtoehtoja. Kuitenkin edellinen ”syö planeetan ja asukkaiden elinehdot”, joten on parempi löytää jotain muuta.

Tyhjäntoimittaja löytää tietenkin tyhjyyden. Siihen päästäkseen on voitettava tai ohitettava ”kaikkialla vaanivat toimeliaisuuttani kahlitsevat voimat”. Sisäinen aktiivisuus kun on jotain muuta kuin tuottavaa toimintaa.

Päiväkirjasta löytyy kuvausta siitä, miten astutaan ”niin sanottuun tyhjyyden virtaan”. Miten tylsyys muuttuu hedelmälliseksi tyhjyydeksi, siitä saa aavistelevia havaintoja.

Ennen kaikkea ”tyhjän toimittaminen on äärilaji”. Tietysti se merkitsee luonnon aistimista:

”Kesäaamu ei mahdu kuosiinsa.
Se pursuaa kaikilta laidoiltaan.

Ylitsevuotavassa runsauden kukinnassa
on kuin koko luomakunta olisi estradilla.”

Varsinainen meditaatio on kuitenkin ”katseen tyhjentämistä kaikesta näkemästäsi”. Se on levottoman sielun hilaamista ”toimettomuuden neulansilmän läpi”.

Tuulen kohtu

Osana maailmankaikkeutta, sen pulssin sykkeen tunteminen samuudeksi saa toisessa osastossa maagis-ironisen täyttymyksen. Siinä Valoaalto kirjoittaa motoksi:

”Yliminäni tornista/ tarkastelin korkeampaa minääni/ so. nutturaani.”

Hän huomaa, että on olemassa.

”Kaikkeuden kohtu. Ahdas ja tunkkainen paikka, kuitenkin runouden kestotermi, kaikkeen autuuteen vertautuva, jossa sikiölle ruoka tulee nuoraa pitkin ilman että tarvitsee edes suutaan raottaa.”

Puista on kirjoitettu paljon upeaa lyriikkaa, esim. Kirsi Kunnas ja Paavo Haavikko ovat suuria puurunoilijoita. Mutta kuka on kirjoittanut tuulesta niin kuin Kaarina Valoaalto?

Tuuli näkyy vedessä, puissa ja pilvissä. Lisäksi tuulta voi kuunnella.

”Myrskyä seurasi fosforinhohtoinen hiljaisuus. Vaahtopäistä laineiksi kesyyntyneet aallot liplattivat rantakiviin, yllään puolikuun melodramaattinen hedelmälohko, tähdet pirskahtelevina pisaroina sen ympärillä.”

”Pilvien takana tulenpalavassa ahjossa ilmojen seppä karkaisee terästä ja jalostaa sen tuuliksi ja myrskyiksi. Valtava harmaa sammutuspilvi peittää hehkuvan rovion.”

”Korkeapaineen nielaissut taivas pidätteli pilviä, röyhtäyksiä ylensyödyn aterian jälkeen.”

”Puissa kahisi kalkkarokäärmeen nahka hetkeä ennen irtoamista. Metsän syvistä holvistoista ilmavirrat etsivät ulospääsyä vihreästä vankilastaan. Mahtipontisen kohinan säestyksellä lehdet veisasivat viime värssyjään.”

Nämä esimerkit on poimittu osastosta luontohakuisesti. Monissa runoissa on runoilijan ekspressioita, näissäkin säkeissä, vaikkakin impressioihin sekoittuneena. Jos Kunnas ja Haavikko ovat kirjoittaneet vaikutelmakeskeisesti, impressionistisesti puista ja metsästä, on Valoaalto tässä vertaustavassa selkeä ekspressionisti. Hänen luontorunonsa sikiävät hänen psyykkisestä tilastaan, elollistavat luontoa ja muovaavat sitä oman mielensä attribuuteiksi.

”Vaikea kuvata nykyistä olomuotoani sortumatta ylilyönteihin.

Kuun laiha maito valahti käsivarsilleni. Katselin puvun hihansuista pilkistäviä käsiäni, jättiperunoita, joissa terttu sormia törrötti.

Hetkessä viivähtivät sukupolvien unen näöt. Valvehetkien ummistumaton silmä. Velkojensa, kiinnityksiensä kanssa kamppaileva ihmiskunta raahasi kuolevaisuutensa tunnusmerkkiä, ruumistaan, päivästä toiseen.”

Tässä panteistiseen kokemiskuvaukseen sisältyvä ironia vie eksistentialistisiin tunnelmiin. Maailma on minä ja minä on maailma, kaikkine olentoineen ja historioineen.

Muotokuvia

Osio on omistettu sellaisille runoilijoille, joiden teksteistä Valoaalto on saanut voimakkaita vaikutteita. Kysymys lienee mielikuvista, kirjailijoista persoonina.

Yksi kiinnostavimmista on Violette Leduc, jota Valoaalto nimittää ”oraalisen hysterian papittareksi”. Tältä ”oikukkaasti asiasta toiseen hypähtelevältä kirjailijatyypiltä” on suomennettu kaksi teosta, novellikokoelma Nainen ja pikku kettu ja kertomus Äpärä (La Batarde, 1964), joka on Leducin kansainvälisesti tunnetuin teos.

Kaikki valitut näyttävät olevan ”kirottuja”, ihmisenä vaikeita tai epäonnistuneita. Gabriela Mistral, Charles Bukowski, Fernando Pessoa, Erno Paasilinna ja kaikkein painavimmin vaikuttanut Sirkka Turkka, josta kirjassa on viisi sivua.

Näin Kaarina Valoaalto Sirkka Turkasta:

”Desperadot, kuun nurjan puolen asukit, kulkurit, kilahtaneet ja vastaparina akateemikot korkeasti koulutetut lyyraotsat hakeutuivat hänen seuraansa. Muut pakenevat äkkiä paikalta, elleivät ole päissään. Hänen sivistyksensä oli kerätty idästä etelästä pohjoisesta lehmänpötsistä hevosen turvasta lampaan määkinästä hiiren vikinästä teuraskirveen osumasta.”

Ja vielä:

”Jos on olemassa unen syvä kaivo, on myös tietoisuuden syvä tila, joka hänellä oli hallussaan – avaimet runoon.”

Nimeen vihreän viivan

Neljäs osasto sisältää tiiviitä, osittain aforistisia tai haikumaisia pikku runoja. Ne istuvat hyvin teoksen muuhun tematiikkaan: katoavaisuuteen, ihmisen hävityskäyttäytymiseen, panteistiseen personifikaatioon ja hiljaisuuden vaikuttavuuteen.

”yön hankaimissa

soutaa kirkas vene
kohti aamun valkenevia rantoja”

”on vain yksi ainoa hetki

joka toistuu ja toistuu

menneen tytär
tulevaisuuden äiti”

”ajatus on mielen pigmentti
yksi pisara
riittää
värjäämään horisontin”

Usein Valoaalto kirjoittaa myös ”latentista energiasta”, toteutumattomista unelmista. Edellisen osaston viimeisessä tekstissä hän viittaa kävelyyn Pariisissa Violette Leducin ja Kirsi Kunnaan kanssa; jompikumpi puhuttelee häntä (hän ei muista kumpi): ”Olet aina kulkenut omia teitäsi… jos sinut pitäisi määritellä… olisit orkidea.”

Juuri niin, miltei kaiken aikaa puhkeamaisillaan, energia, ”petoeläimen karjuntaan taltioitu”.

Banana Split

Teoksen alkupuolella Valoaalto kirjoittaa ”viisisuuntaisesta mielialahäiriöstä”. Olisikohan teoksen viisijakoisuudella tämän kanssa tekemistä?

Joka tapauksessa viides osasto on visionäärinen. Siinä on paljon näkymäistä kuvittelua, ja myös toiseen tilaan siirtymistä. Mottotekstissä ”jokin ylinen voima tempaisi minut korkeuksiinsa”.

Metsä tarttuu miestä kädestä, koiran kimeä haukku ”kohoaa/ kuin pensas tyhjässä maastossa/ kuin jääkaudelle törröttämään jäänyt/ kaislanvarsi”.

Vaikuttavassa lumipyryn keskellä autoilutekstissä, radiossa jatkuvat aplodit kiskaisevat ”toiseen olomuotoon”, jossa ”kuului enää avaruuden kohinaa”.

Banana Split on herkkusekoitus, kuten koko kirja viidestä eri näkökulmasta. Runot liikkuvat visiosta toiseen, syntyvät lumesta ja koivusta, personifioituvat hieksi, hevoseksi, Kristukseksi. ”Pakkasen leukanivelet kirskuvat”.

Kirjan kauneinta runoa ei voi jättää pois.

Se päättäköön tämän arvion:

”Vuodet ovat täyttäneet meidät. Täytimme ne ruumiinmuotoisella varjollamme, joka peitti elämämme.

Vuodet olivat kokoiseni varjo, joka heittyi elämästäni
täsmällisesti kuin lammikon vesi peittää tarkalleen sen kokoisen alueen maata.

Suurentamatta tai pienentämättä minä mahduin niihin.

Ja täytin vuoteni kokonaan.”

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua