Annamari Marttisen romaani Häiriömerkintä avaa oven ahdistavaan, yllättävään varattomuuteen

Kuvat: Jarno Saarimies / Otava

Annamari Marttinen on erinomainen arjen kuvaaja. Olen lukenut häneltä erittäin uskottavia kuvauksia avioerosta, kolmiodraamasta ja uskomushoitoihin hurahtamisesta, esimerkiksi. Sen vuoksi myös pohdintani Häiriömerkinnästä (Tammi, 2021) kiertyvät käytännöllisiin seikkoihin.

Kirjan puolivälissä mietin mm. seuraavia:

Miksi päähenkilö Karoliina ei myy autoaan, kun rahapula on kova ja työmatkojakaan ei tarvitse ajaa? Miksi hän makuuttaa asuntoaan tyhjänä kuukausikaupalla, eikä laita sitä heti vuokralle? Miksi hän ei aktiivisesti hae töitä? Ystävä kysyy tätä, ja Karoliina vastaa, että kyllä hän hakee töitä – olemalla työttömyyskortistossa työnhakijana. Sehän ei ole mitään työnhakua! Työvoimatoimisto antaa Karoliinan ihmeellisesti olla rauhassa, eikä ole heti kärkkymässä erilaisille ceeveentekokursseille. Työttömyys ja sen aiheuttamat toimet jäävät kirjassa käsittelemättä.

* *

Vähän hävettää, että kirjoitan näin. On noloa, miten helposti näköjään sitä lukijana lähtee selittämään työttömälle ja rahattomalle, että oma vikasihan tuo on. Aivan tyypillistä internetin keskustelupalstojen richsplainingia.

Parasta antia kirjassa ovat Karoliinan sisäisen maailman kuvailut. Miten hän kokee häpeän, miten toiveikkuuden, velkojien ilmestymisen oven taakse tai työssäkäyvien ystäviensä kohtaamisen.

— oli kuin joku olisi juossut kannoilleni ja survaissut minuun piikin, ruiskun täydeltä myrkyllisiä mustia tunteita, jotka sattuivat. Kateutta, katkeruutta, huonommuutta, ivaa. —

Pidin kirjan sivuhahmoista. Etenkin kiinteistövälittäjä Jyrki Jämsenistä, jonka elämään Karoliina piirtää mielessään yksityiskohtia, jotka eivät perustu mihinkään.

Sivuhahmoista vain teini-ikäinen tytär on välillä epäuskottava. Viisitoistavuotias tyttö on koko ajan kotona huoneessaan, eikä liehu esimerkiksi kaupungilla pyydettyään ensin mutsilta rahaa. Lumi on hiljainen kuin tapetti.

No, on hahmossa uskottavuuttakin siltä osin, että teinitytär ei juuri puhua pukahda äidilleen. Kommunikaatio on suunnattu älypuhelimeen. Toisaalta Karoliinan äidinrakkaus on kuvattu sykähdyttävästi. Kun lapsi on isällään, on Karoliinalla pohjaton kaipuu.

* *

Sattumalta kirjan lukemisen aikoihin käväisen lukemassa lifestyleblogia, jonka kirjoittaja kertoo staycationistaan hotellissa. Kun oman kodin seinät alkavat ahdistaa, hän ostaa hotelliyön tai useitakin ja nauttii niiden aikana hotellin ylellisistä lakanoista ja trendikkään kivijalkaravintolan antimista.

Kontrasti Karoliinan elämään on iso. Karoliina tunkee postiluukusta putoavia ikkunallisia kirjekuoria avaamattomana lipastonlaatikkoon. Kuoret ovat maksukehotuksia ja perintäkirjeitä. Hän ei avaa niitä, koska tilillä ei ole pennin hyrrää. Ahdistaa niin, että kaikki tuntuu murentuvan. Hän harkitsee itsensä myymisen ja tappamisen välillä. Nämä molemmat todellisuudet elävät kuitenkin samojen kaupunkien sisällä. Toisilla köyhyys korventaa sisuksissa, toisilla raha polttelee taskuissa.

Siksi Marttisen kirja Häiriömerkintä on tärkeä. Lukisin mieluummin nykyistä enemmänkin tämänkaltaista arjen kuvausta, koska se tuntuu niin todelliselta ja siksi avartavalta. Tämä on erilaista kuin tarinat, joissa mukaköyhäillään, mutta aina jossain on isä tai joku muu maksamassa ne tärkeimmät asiat, vuokrat ja lainat, eikä rahapula olekaan todellista, vaan jollain tapaa trendikäs elämäntapavalinta.

Häiriömerkinnässä ei ole valinnanvaraa. (Vaikka no joo: miksei se myynyt sitä autoaan!) Uskottavalta vaikuttaa myös läheisten suhtautuminen Karoliinan pinteeseen, josta hän ei toki halua liiemmin huudella. Kukaan ei ymmärrä, ei todella. Lausutut latteudet läsähtävät Karoliinan naamalle: kyllä se siitä.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua