Anekdootteja ja tölväisyjä media-alalta – arviossa Kari Kivelän Punkkari & mediapomo

Kuva: Otava

Alma Median johtajistosta hiljattain eläköityneen Kari Kivelän värikkäät muistelmat kuuluvat kirjasyksyn viihdyttävimpiin. Punkkari & mediapomo -teoksessa (Otava, 2025) on kolme toisistaan erillistä osuutta, joista ensimmäinen ”Tie kustantajaksi” on teoksen henkilökohtaisin.

Kivelä on ollut monessa mukana, mutta omakohtainen kuvaus ammatillisesta kehityksestä jää hajanaiseksi ja koostuu lähinnä henkilöpainotteisista muistikuvista. Kertomus painottuu media-alan näkökulmaan eikä luettelomaisessa pinnallisuudessaan saavuta sitä kontekstualisoivaa otetta, jolla esimerkiksi tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2023 saanut Minna Sarantola-Weiss lähestyi aikakautta tutkimuksellaan Me halusimme kaiken. 1980-luvun historiaa (Siltala).

Toinen, lähes satasivuinen osuus ”Vahtikoira ja vallanpitäjät” puolestaan sisältää johtavien poliitikkojemme kriittisiä henkilökuvia ja epäilemättä kiinnostaa suurta yleisöä eniten. Suomen elossa olevat tasavallan presidentit arvioidaan sangen maltillisella tavalla. Sen sijaan kymmenestä 2000-luvun pääministeristä on valittu lähemmän tarkastelun kohteeksi vain neljä, toki muihinkin viitataan. Valintaperusteita ei kerrota.

Kysymys on Kivelän pääasiallisen lähdeaineiston, Iltalehden uutisarkiston pohjalta muokatuista tiiviistä henkilöarvioista. Kivelän omat kokemukset perustunevat läsnäoloon toimituskokouksissa, joista hänen ensi käden tietonsa ovat peräisin, eikä hän vaikuta nojautuvan esimerkiksi päiväkirjoihin.

Teksti on ilmeisestä muistinvaraisuudestaan huolimatta huolellista, eivätkä sitä kuormita täsmälliset viitetiedot päivämääristä ja vuosiluvuista. Muutama esilukija mainitaan loppusanoissa, mikä lienee karsinut virheitä.

Kivelä pitää Iltalehteä maan johtavana politiikan toimituksena. Henkilökuvat poliitikoistamme ovatkin sangen analyyttisia ja laadukkaita, ja vaikka niissä ei välttämättä ole paljonkaan uutta, ne ovat silti hyviä kuvauksia politiikan arkipäiväistymisestä.

Analyysien kärjistynyt luonne tulee esille jo vastakkainasettelujen varaan rakennetuista otsikoista: ”Matti Vanhanen – kipeä julkisuus ja julkisuuden kipeys”, ”Jyrki Katainen – aatepehmon akku tyhjeni”, ”Alexander Stubb – uraloikka Iltatytöstä”, ”Juha Sipilä – dynaamisen pääministerin mahalasku”, ”Tarja Halonen – itäsuhteiden takaajasta arvostelun kohteeksi”, ”Sauli Niinistö – pikkukaupungin juntista kansan ja median suosikiksi”.

Tarkastelluista pääministereistä Matti Vanhasen julkisuushakuisuus on sinänsä hyvin tunnettua, samoin Jyrki Kataisen idealismin hiipuminen. Ainoa nykyinen aktiivipoliitikko Alexander Stubb saa osakseen suoran mutta reilun käsittelyn, joka ei ulotu presidenttiyteen. Sen sijaan Juha Sipilän kohtelu on raakaa, ja häntä koskeva jakso on kaikkein pisin (24 sivua, peräti kymmenesosa koko teoksesta).

Jos väitteet Sipilän tekemien yrityskauppojen epäselvyyksistä olisivat saaneet julkisuutta silloin, kun hän toimi poliittisissa tehtävissä, jakso olisi täyttänyt ”vallanpitäjien vahtikoiran” roolin ja murtanut myyttiä Sipilästä menestyneenä yritysjohtajaa. Kriittinen analyysi nyt, osin lähes 30 vuotta kyseisten tapahtumien jälkeen, osoittaa vahtikoiran torkahtaneen. Koska toimituksen ammattitaitoon kuuluu myös julkaisuajankohdan valinta, herää epäilys, onko Kivelää jäänyt kaivelemaan se, ettei Iltalehti saanut Sipilästä uutisvoittoa vai onko kysymys jälkiviisaudesta tai iltapäivälehdistön kunnianpalautuksesta. Omaan toimitukseen kohdistuvan itsekritiikin asemesta tölvitään Sipilää myötäilleitä päätoimittajia, erityisesti Risto Uimosta. Toisaalta Kivelä luetteloi Sipilän hallituksen saavutuksia, jotka asettavat kyseenalaiseksi hokeman 17 nollakasvun vuodesta, mutta ei pysähdy pohtimaan asiaa.

Tämä lähestymistapa onkin ominainen koko teokselle: henkilökuvat dominoivat, analyysi jää vähemmälle. Poliittisen lähihistorian tutkimukselle analyysit saattavat kuitenkin tarjota useita kiinnostavia mahdollisuuksia.

Kolmas osuus ”Median tavat ja tilanne” on kokoelma irrallisia anekdootteja media-alan murroksesta, kuten hajahuomioita sosiaalisen median vaikutuksesta mainostulojen pienenemiseen. Pohdinta esimerkiksi lehtiyhtiöiden omistuksen säätiöimisestä sananvapauden turvaamiseksi jää heitoksi ilmaan. Samoin sanomalehtien arvonlisäveron korotus kapenee kritiikiksi yksittäisen, nyttemmin edesmenneen poliitikon henkilökohtaisesta kostoretkestä.

Kivelän esimiestä käsitellään useassa yhteydessä arvostavasti mutta ei mainita kustannusyhtiön häviämää Lapin Kansan päätoimittajan työsyrjintäoikeudenkäyntiä, josta toimitusjohtaja on yhteiskunnallisesti parhaiten tunnettu. Toisaalta selostetaan laveasti kustannusyhtiön voittamaa Aamulehden päätoimittajan työsyrjintäoikeudenkäyntiä. Voitot muistetaan, tappiot unohtuvat?

* *

Pinnallisuudestaan huolimatta Punkkari & mediapomo on sangen viihdyttävä kirja. Teos on sujuvasti ja paikoitellen jopa lennokkaasti kirjoitettu eikä sisällä paljonkaan muistelmille ominaista omahyväisyyttä tai omien tekojen suurentelua. Tyylilajina on pikemminkin letkeän kirpeä ilkeily moneen eri suuntaan.

Lähimpänä vaikutelmaa kaunan purkamisesta lienee se, että Kivelä tunnustaa ihailevansa Iltalehden edesmenneitä kyynisiä kolumnisteja Seppo Hyrkästä ja Aarno Laitista, jonka vuonna 1997 esittämää, nykyhetken näkökulmasta erittäin osuvaa visiota Venäjästä siteerataankin.

Teoksessa on myös hyödyllinen henkilöhakemisto, sillä nimiä pudotellaan melkoiseen tahtiin.

Ilkka Harju

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua