Kuvat: Alexander Dahl / Otava
KIRJAT | Alex Schulmanin juuri suomeksi ilmestynyt Eloonjääneet on tiiviisti perheyhteisöön keskittyvä romaani, jossa on mukana aineksia kirjailijan omasta elämästä, kuten oli hänen kahdessa aikaisemmin suomennetussa teoksessaan Polta nämä kirjeet ja Unohda minut.
”Alusta asti tarinassa on uhkaava tunnelma. Jotain tulee tapahtumaan, mutta koska ja mitä. Schulman osaa virittää lukijan pelottavan odotuksen tunnelmaan.”
ARVOSTELU
Alex Schulman: Eloonjääneet
- Suomentanut Jaana Nikula.
- Nemo, 2021.
- 288 sivua.
Alex Schulmanin Eloonjääneiden (Nemo, 2021) ydin on traumakokemus, mutta samalla se on surullinen kuvaus perheestä, jonka jäsenet eivät löydä reittiä toistensa luo, vaikka niin kovasti haluaisivat. Onnelliset hetket ovat säännösteltyjä perheessä, jossa kaksi alkoholiin kallistuvaa vanhempaa yrittää kasvattaa kolmea pientä poikaa.
Hyviäkin hetkiä on. Vanhemmat kisailevat lastensa kanssa, mutta leikki voi loppua äkisti, kun viinipullo ja pöydille levitetyt kynttilät houkuttelevat enemmän kuin keskenkasvuiset. Viini lämmittää hetken vanhempien kehoa ja mieltä, mutta usein hiprakka taittuu alakuloon, jossa raadolliset sanat sinkoilevat vanhempien suusta ja jättävät haavoja kasvaviin lapsiin.
Kaipuu yhteydestä asettuu pysyvästi etenkin keskimmäisen veljeksen Benjaminin mieleen. Samalla häntä painaa syyllisyys, mutta siihen liittyvät muistot ovat epäselviä. Kirjan edetessä Benjamin nousee keskushahmoksi, jonka kautta tarinaa kerrotaan.
Benjamin istuu terapeutin vastaanotolla ja etsii syitä omaan itsetuhoiseen käyttäytymiseensä vapautuakseen menneisyytensä painolastista. Sieltä paljastuu vakava traumakokemus, mutta muistot eivät paljasta kristallinkirkkaasti tapahtumia vaan muuttavat muotoaan.
Kirjan rakenne on hyvin hallittu. Siinä vuorottelevat poikien lapsuus ja aikuisuus, kun pojat tuovat äitinsä tuhkauurnaa lapsuuden mökille. Menneisyys avautuu hitaasti pala palalta.
Kirja on kirjoitettu ehyesti, mutta samalla se on niukka. Taustoja ei paljon valaista. Kirjailija ei kerro, miksi vanhemmat juovat, millainen heidän työuransa on ja mitä tapahtuu siinä välissä, kun pojat olivat lapsia ja parinkymmenen vuoden kuluttua aikuisia.
* *
Lukija saapuu keskelle kesän viettoa, jossa kompastellaan uimaan rannan kiviä pitkin. Isä järjestää pojille uhkarohkean uimakilpailun ja unohtaa pojat järvelle.
Alusta asti tarinassa on uhkaava tunnelma. Jotain tulee tapahtumaan, mutta koska ja mitä. Schulman osaa virittää lukijan pelottavan odotuksen tunnelmaan.
Aikaisemmissakin kirjoissaan Schulman on kuvannut yllättävän raivon syntymistä ja hallinnan menettämistä. Eloonjääneissä raivonpuuskia saa etenkin veljeksistä nuorin, Pierre.
Romaanissa välittyvät hyvin Benjaminin tunteet. Lapsuuden epävarmuus ja ristiriitainen kasvatus seuraavat häntä aikuisuuteen. Samalla hän kehittää kyvyn toimia sovittelijana.
Vanhempien avuttomuus ja välinpitämättömyys ovat karua luettavaa. Lapset palelevat talvella, koska vanhemmat unohtavat hankkia heille lämpimiä talvivaatteita. Kotona on sotkuista, koska kukaan ei välitä siivota. Anteeksi ei pyydetä. Sellaista sanaa ei kotikasvatuksessa ole opetettu.
Jotenkuten veljekset ponnistavat eteenpäin ja luovat itselleen oman elämän, vaikka eivät tapaakaan vuosiin ennen kuin he kokoontuvat levittämään äidin tuhkat lapsuuden saarelle. Silloin avautuu monta haavaa.
* *
Alex Schulman on kirjoittanut Ruotsissa useita kirjoja, joissa on mukana aineksia hänen omasta elämästään. Unohda minut (2017) kertoo äidin alkoholismista ja Polta nämä kirjeet (2020) itsevaltaisen isoisän Sven Stolpen tyranniasta.
Schulmanin vanhemmat olivat televisiotuottaja ja toimittaja Allan Schulman ja viestintäpäällikkö Lisette Schulman. Haastatteluissa Alex Schulman on kertonut, että hänen rikkinäinen lapsuutensa on jättänyt hänen itseensä jäljet. Lapsuutensa turvattomuutta hän on paikannut vuosia kestäneessä terapiassa.
Romaani Eloonjääneet todistaa taas Alex Schulmanin taitavuutta. Hänet voi hyvin nostaa Ruotsin eturivin nykykirjailijoiden joukkoon. Jaana Nikulan suomennus on kaunista ja eloisaa suomen kieltä. Romaani kuvaa raskaita aiheita, mutta se ei ole lukijaa kuormittavan perhehelvetin kuvaus. Se on tarina, joka herättää myötätuntoa ja saa lukijan miettimään myös omaa lapsuuttaan. Sehän meillä kaikilla on takana.
Sirpa Pääkkönen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.