Agatha Christien esikoinen viihdyttää sata vuotta ilmestymisensä jälkeen

”Luon vetoa, ettet osaa kirjoittaa hyvää salapoliisikertomusta.”

Eipä tiennyt Agatha Christien sisko Madge, mihin hänen haasteensa johtaisi. Agatha sisuuntui, kirjoitti esikoisteoksensa Sylesin tapauksen ja tyrkytti tekstiään kustantamoille. Dekkari, jonka kirjoittamisen Christie aloitti vuonna 1916, ilmestyi mutkien kautta tammikuussa 1921.

Mutta eipä tiennyt Christiekään, mihin johtaisi lause: ”Astuessani ulos postitoimistosta törmäsin mieheen, joka oli juuri menossa sisään”. Stylesin tapaus oli Hercule Poirotin debyytti, josta alkoi Christien koko elämää määritellyt ura. Poirotiin Christielle muodostui viha-rakkaussuhde. Yleisö rakasti, mutta kirjailija oli välillä kyllästynyt näsäviisaaseen belgialaiseen.

Christie-dekkarin prototyyppi

Stylesin tapauksessa Christie luonnosteli koko tulevan tuotantonsa perusainekset.

Tarinan alussa esitellään henkilöt ja heidän välisensä jännitteet. Pääosassa on yläluokka, ja murhan yleisimpiä motiiveja ovat raha ja rakkaus, jotka kietoutuvat yhteen.

Murha tehdään usein myrkyllä. Christie tunsi tappavat rohdokset, koska hän työskenteli apteekissa ensimmäisen maailmansodan aikana. Rikosta tutkitaan tarkkailemalla ja haastattelemalla. Christien romaaneissa on enemmän teehetkiä kuin nyrkkitappeluita tai takaa-ajoja.

Lopuksi murhaaja paljastetaan kokoamalla epäillyt samaan tilaan, usein näennäisen mukavasti salonkiin lasillisen äärelle. Tämä kerrontatekninen ratkaisu ei kuitenkaan ollut Christien ensimmäinen vaihtoehto, vaan ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa murhaaja paljastettiin oikeussalissa. Kustantajan mielestä kohtaus oli huono, ja Christie passitettiin kirjoittamaan se uudelleen.

Nyt julkaistussa juhlapainoksessa on mukana alkuperäinen loppuluku. Ja toden totta: se on tylsä. Luku koostuu luonnosmaisesta dialogista, jossa ratkaisu selitään hätäisesti. Kirjaan päätynyt salonkikohtaus on jännittävämpi, ja Hercule Poirot pääsee loistamaan siinä paremmin.

Hahmogalleria hengästyttää

Mutta palataan kirjan alkuun. Myöhemmistäkin Poirot-tarinoista tuttu kapteeni Hastings on haavoittunut ensimmäisessä maailmansodassa, ja hän lähtee toipumaan ystävänsä John Cavendishin kotitilalle Styles Courtiin Essexin maaseudulle.

John Cavendish on omistautunut tilan hoitamiselle Mary-vaimonsa kanssa. Johnin pikkuveli Lawrence on unelmoiva harrastelijakirjailija. Tilaa hallitsee poikien äiti, rouva Inglethorp, joka on avioitunut epämääräisen Alfred Inglethorpin kanssa. Porukassa on myös kasvattilasta, palvelijaa ja muuta Christie-kaanonin peruskalustoa.

Ensimmäinen luku on tiheää nimitykitystä. Lukijan pitää olla tarkkaavainen, jotta hahmogalleria ja heidän välisensä suhteet tulevat selviksi. Tämä voi olla vaikeaa somesukupolvelle, jonka keskittymiskyky herpaantuu nopeasti.

Myös toiseen ja kolmanteen lukuun kannattaa välillä palata, jotta murhaillan tapahtumat pysyvät mielessä. Vaarallisia kahvi-, tee- ja kaakaokuppeja nimittäin siirrellään pöydältä toiselle yhden jos toisenkin käsiparin kautta.

Poirot ei ole vielä koominen

No kuka sitten murhataan? Rikas rouva Inglethorp tietysti. Epäiltyjä piisaa luihusta aviomiehestä poikiin ja apteekkariin.

Rikosta alkaa ratkoa Hercule Poirot, Belgiasta Englantiin sotaa paennut etsivä, jonka aktiiviura on takanapäin. Poirot ei ole niin karikatyyrimäinen hahmo kuin Christien myöhemmissä kirjoissa. Hänestä kerrotaan olennaisimmat piirteet, kuten säntillisyys, esteettisyys ja terävä äly. Poirot ei kuitenkaan vielä suomi pahasti englantilaisia ja heidän ruokaansa.

Kun Christie kyllästyi Poirotiin, hän alkoi korostaa tämän koomisuutta, etsivän ennakkoluuloja englantilaisia kohtaan ja brittien nurkkakuntaisuutta. Stylesin tapauksessa Poirot on vielä kiitollinen maalle, joka on pelastanut hänet sodalta. Kansojen väliset jännitteet kietoutuvat kuitenkin juoneen, ja tekstistä pulpahtelee silkkaa rasismia. Nykylukijalle tekee hyvää nähdä, että juutalaisiin on suhtauduttu ennakkoluuloisesti kaikkialla.

Romaanin paras puoli on se, että Christie ei rakastu liikaa hahmoihinsa, vaan liikuttelee niitä suvereenisti etäisyyden päästä. Kertojanääni on täynnä brittiläistä sarkasmia, jolla sivalletaan vuorotellen jokaista hahmoa.

Juhlapainos täynnä lisäherkkuja

Rikos ja sen selvitysprosessi noudattavat ”kuka sen teki” -kaavaa. Teksti on täynnä vihjeitä, mutta myös lumetta, joka johtaa harhaan itseään nokkelana pitävää lukijaa.

Ratkaisu on yllättävä, mutta kirjailijan hämäyksistä huolimatta looginen. Murhaaja on se, joka pienien harmaiden aivosolujen mukaan on todennäköinen syyllinen. Ei siis satunnainen ohikulkija tai kadonnut serkku, joka taiotaan tarinaan viimeisillä sivuilla.

Uutta juhlavuoden painoksessa on tuore suomennos, jonka on tehnyt Paavo Lehtinen. Repliikkiviivat on vaihdettu lainausmerkkeihin, ja poliisi- ja oikeussanastoa on nykyaikaistettu. Lisäksi äkkiväärän neiti Howardin puhetapaa on korjattu vastaamaan paremmin alkuperäistä tekstiä. Nyt Howard puhuu huvittavasti töksäytellen, kuin sanelisi sähkettä.

Juhlapainoksesta löytyy myös Christie-tutkija John Curranin esipuhe, jossa hän kertoo Stylesin tapauksen synnystä. Kuten moni legenda, myös Christie tyrmättiin aluksi. Kustantajan löytäminen oli vaikeaa, ja kun kustantamo löytyi, se suhtautui Christieen korkeintaan varovaisen toiveikkaasti. Agatha Christie joutui painostamaan kustantajaansa sinnikkäästi saattaakseen Hercule Poirotin maailmaan.

Christien sisukkuuden ansiosta syntyi hauska ja terävä dekkari, joka viihdyttää vielä sadan vuoden jälkeen. Ja ennen kaikkea syntyi yli viisikymmentä vuotta jatkunut, unohtumaton ura.

Janica Brander

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua