40-vuotista kirjailijauraa juhlistava Kari Hotakainen ei hidasta tahtia vauhdikkaalla kostotarinallaan – arviossa Opetuslapsi

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

”On vaikeaa kaivertaa hedelmäveitsellä sydäntä otsaan, jos ihminen koko ajan sätkii ja rimpuilee” on sen verran kihelmöivä aloituslause kirjalle, että Kari Hotakainen naulitsee sillä saman tien lukijansa penkkiin. Nyt ollaan alkutahdeista lähtien mukana hieman erikoisemmassa kyydissä.

Neljäkymmentä vuotta sitten esikoisteoksensa, runokokoelman Harmittavat takaiskut (1982) julkaissut Hotakainen on kirjallisten vuosikymmeniensä aikana noussut tasaisen varmasti kansakunnan kaapin päälle. Hänen teoksensa ovat voittaneet muun muassa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Niiden pohjalta on tehty elokuvia, ja Hotakainen on kirjoittanut myös näytelmä- ja televisiosarjakäsikirjoituksia.

Hotakaisen kynästä on irronnut viihdettä niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Romaaneja, runoja, aforismeja, käsikirjoituksia ja kuunnelmia. Hänen elämäkertansa formulakuski Kimi Räikkösestä (Tuntematon Kimi Räikkönen, 2018) on kaikkien aikojen myydyin suomalainen urheilukirja.

Juhlavuoden kunniaksi ilmestyvä Opetuslapsi (Siltala, 2022) ei turhia mutkittele vaan pistää alusta asti kaasun pohjaan, pohjustaa hahmojen historiaa juuri sopivasti ja keskittyy niihin muutamiin päiviin, joiden aikana pistetään tuulemaan ja toteutetaan valittua suunnitelmaa. Romaanin teemaksi voisi tiivistää altavastaajan koston ihmisille, jotka luulevat tietävänsä kaiken heikommassa asemassa olevia paremmin.

Kirjan päähenkilö Maria on ”Sijoitusnarttu” eli lapsi, joka on otettu sijoitusperheeseen vain vanhempien omaa egoa ja taivaspaikkaa pönkittämään, ei aidosta rakkaudesta. Tyhmäksi, laiskaksi ja lihavaksikin julistettu Maria ei koskaan saa samaa lämpöä, luottamusta ja itsenäisyyttä kuin perheen omat lapset. Vaikka hänellä on selkeästi kykyä ja osaamista moninaisiin asioihin, on rakkauden ja arvostuksen puute syönyt pienesti asti hänen itseluottamustaan ja tehnyt hänestä henkisesti kodittoman ja rauhattoman. Pääsääntöisesti hän ei luota toisiin ihmisiin.

”Näen ison kuvan, olen se roska siellä vasemmassa laidassa, linssiin oli jäänyt jotain, se olen minä.”

Maria on päättänyt muuttaa elämänsä, jättää vanhan taakse ja kääntää uuden sivun. Toisin kuin monella muulla, hänen vanhan elämänsä tilinpäätökseen kuuluu kuitenkin kostoväkivaltaa, kidnappauksia ja keskiluokan ylimielisyyden haastamista ihan fyysisillä teoilla. Sekä omien vanhempiensa kyvyttömyyden että sijaisvanhempiensa kylmyyden takia vaikean lapsuuden viettänyt Maria ei ole omaksunut sijaisperheensä keskiluokkaisia asenteita vaan kanavoi toisen luokan kansalaisuudestaan aikuisenakin vihaa ja vastarintaa, jota purkaa suoraan rikkaamman kansanosan ylimielisiä lausuntoja julkisesti viljelevien kohteidensa suuntaan. Näitä saavat edustaa suuntautumistensa mukaan nimetyt Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä. Kunhan ensin on annettu takaisin muutamille muille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet.

* *

Marian kostoretkeä selvittävä humaani poliisihahmo koittaa ymmärtää kohteensa motiivia, mutta jää roolissaan lopulta aika sivulliseksi. Siksi Opetuslapsesta ei ole varsinaisesti dekkariksi, jossa selvitetään rikoksia ja saadaan konna kiinni. Valokeila on Mariassa ja hänen pitkään ja hartaasti valmistellussa kostoretkessään, joka ei onneksi ole mikään skandinaavisen synkkä mässäilytrilleri veren ja suolenpätkien parissa vaan ennemmin fyysisesti alleviivattu vastalause ja puheenvuoro osattoman kansanosan puolesta, keskiluokan ylimielistä nenänvartta pitkin katsomista ja besserwisserismiä vastaan.

Hotakainen haluaa pitää kirjallisen ratsunsa hyvässä laukassa loppuun asti, eikä sorru selittelemään seurauksia ja kirjoittamaan onnellisia tai vähemmän onnellisia loppuja. Kirjan kiihkeä draivi ja Hotakaisen rikas kielenkäyttö ja sanallisilla ilmaisuilla leikkiminen pitävät hienosti otteessaan.

Opetuslapsi on samaan aika suoraviivainen ja selkeä, mutta myös sopivan kryptinen. Motiivit ja taustat selviävät sopivassa kohtaa ja ilman punaisen langan hukkaamista. Päähenkilön sanallinen valmius vastapuoliensa kanssa väittelyyn luo herkullista dialogia, joka saa isommassakin mittakaavassa pohtimaan, kenellä on oikeus toisten puolesta sanella mitä hyvä elämä tarkoittaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua