West Side Story toimii uudelleenfilmatisoinnissakin – arviossa Steven Spielbergin versio musikaaliklassikosta

Tony (Ansel Elgort) ja Maria (Rachel Zegler). Kuva: Twentieth Century Fox Film Corporation

Robert Wisen vuonna 1961 ohjaama elokuva on monen katsojan mielessä, kun vuonna 2021 West Siden Storyn uusversion ensimmäiset, muistettavat tahdit Leonard Bernsteinin musiikista kajahtavat. Ja kun kaupungin kaduille ryntäävien jengiläisten sormet alkavat napsuttaa katujen rytmiä, alkavat jalat käydä tanssiin. Ja aivan samalla tavalla Jetsit ja Sharksit nytkin tanssivat.

Jos joku ihmettelee, miksi pitää tehdä vanha kelpo musikaalielokuva uusiksi, kannattaa muistella musikaalin historiaa. Aiempi, vuoden 1961 elokuva tehtiin Broadway-musikaalin pohjalta. Se puolestaan on löyhä adaptaatio Shakespearen Romeosta ja Juliasta, kahdesta vihollisperheen jälkeläisestä, jotka rakastuvat yli vihollisrajojen kohtalokkain seurauksin. Uusi versio korostaa teemaa realistisemmin, vaikka musikaalin lumous ja lavastuksenomaisuus onkin säilytetty.

Steven Spielberg ei ole siirtänyt elokuvaa nykypäivään, vaan tarinassa ollaan edelleen 1950-luvun lopulla. Valkoisten jengi Jets ja puertoricolaistaustaisten latinojen jengi Sharks taistelevat muutaman rähjäisen, jo purkutuomion alla olevan kadun ja tontin hallinnasta. Tony on juuri päässyt vapaaksi nuorisovankilasta ja kohtaa koulun tanssiaisissa lumoavan Marían, joka on sieltä toiselta puolelta, puertoricolaiskortteleista. He rakastuvat välittömästi, mutta esteitä rakkauden tielle heittävät kummankin omat, ja Marían kohdalla ennen kaikkea hänen suojeleva veljensä, joka on Sharks-jengin keskushenkilö. Konflikteja välttelevä pari joutuu väkisin vedetyksi jengien väliseen suureen viimeiseen taistelukohtaukseen.

Yhteytenä kahden elokuvaversion välillä toimii tällä kertaa tuottajanakin toimiva näyttelijä Rita Moreno, joka vuoden 1961 elokuvassa näytteli Marían parasta ystävää Anitaa. Nyt Moreno esittää Valentinaa, jonka kaupassa Tony on töissä – mielenkiintoista kyllä siis latinan omistamassa kaupassa. Valentinaa ei aiemmissa versioissa ollut, mutta niissäkin Tonylle neuvoja antoi vanhempi mies, juutalainen kaupanomistaja Doc, jonka tilalla on nyt Docin leski, latinanainen. Tämä muunneltu taustatarina toimii esimerkkinä siitä, että Tonyn ja Marían rakkaus yli rajojen voisi olla mahdollinen.

Spielberg on tehnyt elokuvansa nimenomaan Jerome Robbinsin näytelmän pohjalta, ei aiemman elokuvan. Näin ollen elokuvassa on joitakin alkuperäismusikaalin kohtauksia, joita vuoden 1961 elokuvassa ei ollut.

Sähäkät tanssikohtaukset ovat osa West Side Storyn katu-uskottavaa ilmettä. Kuva: Twentieth Century Fox Film Corporation

Päinvastoin kuin joissakin viime aikojen musikaaleissa, kuten Annettessa, West Side Storyssa tanssitaan. Kaikki parikymmentä musiikkinumeroa on suunnitellut aika uskollisesti Jerome Robbinsin alkuperäisten koreografioiden pohjalta Justin Peck. Hän käyttää hyväksi kaupunkitilaa, paloportaita ja muita tarinan tapahtumapaikkoja. Kuvaustekniikassa hyödynnetään ylhäältä otettuja kuvakulmia esimerkiksi koulun tanssikohtauksessa. Tanssija-näyttelijät ovat todella taitavia ja ketteräjalkaisia, ja kahden kilpailevan jengin tanssiflaidi toimii hienosti.

Vuoden 1961 versiossa pääosarakastavaisia esittivät Natalie Wood ja Richard Beymer, joista kumpikaan ei laulanut ”omia” laulujaan. Nyt Rachel Zegler ja Ansel Elgort laulavat itse – ja näyttelevät myös rooleihin sopivasti. Suloinen Rachel Zegler suurine kauriinsilmineen on nappilöytö Marían rooliin. Mieleen jää myös Jetsin johtajan Riffin (Mike Faist) teräväpiirteinen ja laihansitkeä, jo nuorena kuluneen oloinen olemus.

West Side Story tuo selkeästi esille etnisten ryhmien väliset ristiriidat. Tässä suhteessa tarina on edelleen ajankohtainen, sillä nämä ongelmat eivät ole Yhdysvalloista – tai muualtakaan – minnekään kadonneet.

Sharksin jäsenet ovat kahden kulttuurin välissä, kuten ketkä tahansa toisen polven siirtolaiset. He eivät ole edes kovin kaukaa, vaan yhdestä Yhdysvaltain osavaltiosta, Puerto Ricosta. Avauskohtauksessa heidän kotiseutumerkkinsä, Puerto Ricon lipun, sottaavat muurista Jetsit, jotka hekin ovat, kuten poliisikonstaapeli Krupkekin sanoo, valkoisten ”roskasakkia”: kouluttamattomia, kunnianhimottomia, huonoista kodeista. Heistä useimmat eivät ole sitä Yhdysvaltain alun perin valkoiseksi mieltämää anglosaksista perimää, vaan esimerkiksi irlantilaisia tai italialaisia. Tonyn mainitaan olevan ”polakki”, puolalaistaustainen. Siis samaa ”sekundavalkoisten” porukkaa kuin Amerikkaan rantautuneet suomalaissiirtolaisetkin olivat 1900-luvun alussa.

Rita Moreno esitti vuoden 1961 elokuvaversiossa Anitaa. Uudessa versiossa hän on Valentina. Kuva: Twentieth Century Fox Film Corporation

Tony Kushner, joka muistetaan hienosta AIDS-kriisiä kuvaavasta televisiodraamastaan Angels in America, on työstänyt Arthur Laurentisin alkuperäistarinaa uudelleen. Sharks-jengi ja muu latinoyhteisö on roolitettu kokonaan latinonäyttelijöin, mutta eipä kukaan nykypäivänä toisin tekisikään.

Timo Porri on tehnyt oivaltavat käännöstekstit ja jättänyt, kuten Yhdysvalloissakin, espanjankielisen dialogin kääntämättä. Dialogissa on sanastoa, jota vuoden 1961 elokuvaversiossa ei olisi voitu käyttää, kuten viittauksia huumeisiin.

Elokuvan tapahtumapaikkana on ränsistyvä vuokrakorttelisto, jota ollaan purkamassa, ironista kyllä, Lincoln Centerin tieltä. Lincoln Centerhän on toiminut sittemmin tapahtumapaikkana monille elokuvatapahtumille ja erikoisnäytöksille. Sorakasan päällä on maansiirtokoneita, ja elokuva avautuu niiden välistä tapahtumapaikkaan siirtyvällä kamera-ajolla. Spielberg kuvasikin suuren osan ulkokohtauksia Harlemissa, todellisilla Manhattanin paikoilla.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua