W ja menneisyyteensä jähmettynyt Eurooppa – arviossa Anna Erikssonin ensi-iltaelokuva

Madame Eurooppa (Anna Eriksson) kärsii puolestamme. Kuva: Ihode Cursum Perficio Production

Madame Eurooppa makaa kahlittuna, liki alastomana, kuolemaa tekevänä puolilahoavana hahmona kolkossa hylätyssä tehdashallissa. Häntä vankinaan ja hoivattavanaan pitää androgyynin oloinen kiinalainen robotti. Madame Eurooppa on riippuvainen robotin hänelle antamista lääkkeistä. Sillä aikaa joukko sairaanhoitajia suorittaa rituaalinomaisia valmistautumisiaan, kuin jo puolittain luovuttaneina, merkityksen kadottaneina. Halliin ilmestyy vallankumouksen haamu.

Anna Eriksson on luonut jälleen hätkäyttävän, kokeellisen elokuvan. Edellinen M (2018) repi auki Marilyn Monroen myyttiä. Samoin kuin M:ssä, Eriksson näyttelee myös W:ssä pääosaa, nyt Madame Eurooppaa. Rooli on vaatinut fyysistä staminaa ja epämukavuuden sietokykyä. Maailmanensi-iltansa elokuva sai Locarnon elokuvajuhlilla.

Muissa rooleissa näyttelevät Jussi Parviainen vallankumouksen haamuna ja Britanniassa asuva muusikko Parco Lee kiinalaisrobottina. Sairaanhoitajia esittävistä erityisesti jäävät mieleen vanhemman hoitajan (Hanna Trygg) mielenkiintoiset kasvot.

Tummiin sävyihin luodun maailman on kuvannut Matti Pyykkö. Kuvaus korostaa kasvoja ja etenkin sairaanhoitajien veistoksenomaiset kasvot ovat upeita äärimmäisissä lähikuvissa.

Perinteisen juonen tai tarinan sijaan W rakentuu tilanteille, kuville. Se tuntuu tekevän jonkinlaista teoreettista väitettä Euroopan tilasta aikanamme. Viime aikojen synkät uutiset pandemian, sodan, energiakriisin ja ilmastonmuutoksen tiimoilta tukevat Erikssonin synkkää visiota maanosamme tilasta.

Sairaala lavastettiin Paimion parantolaan. Kuva: Ihode Cursum Perficio Production

Elokuvan dialogi on pääasiassa ranskaksi, joka useimpien näyttelijöiden suusta kuulostaa ralliranskalta. Sinänsä elokuvan tekemisen tällä perinteisen Euroopan sivistyskielellä, (ennen kuin englanti jyräsi yli) on ymmärrettävää. Eikä tarinassa olekaan mitään suomalaista; W on leimallisesti eurooppalainen elokuva.

Ranskan lisäksi kuullaan hieman espanjaa, slaavilaisia kieliä ja kantoninkiinaa. Se, että elokuvan kiinalainen henkilö ei puhu Kiinan kansantasavallan virallista kieltä, mandariinikiinaa, vaan kantonia, Hongkongin omaa kieltä, on mielenkiintoinen valinta. Vihjaako se kenties siihen, että Eurooppaa alistava Kiina on itsekin Kiinan hallinnon yhä ahtaammalle ajama, niin kuin Hongkong on ollut viime aikoina?

Vallankumouksen haamu (Jussi Parviainen), käsivarsillaan sairaanhoitaja. Kuva: Ihode Cursum Perficio Production

Elokuvan teesi kuolevasta Euroopasta tulee selkeästi esille jo alkukohtauksissa, ja voimakkaat kuvat viiltävät valkokankaalta. Mutta sitten elokuva tuntuu juuttuvan toistelemaan samaa, pääsemättä teesissä eteenpäin. Miksi ollaan tässä tilanteessa? Onko mitään tietä ulos? Aiheesta ei, komeista kuvista huolimatta, tunnu riittävän elokuvan 100 minuutin pituuteen.

W olisikin ollut varmaan tehokkaampi leikattuna tunnin mittaan, mihin sen intensiteetti juuri riittäisi. Elokuvalla on aina ongelma, jos sen juonta tai tarkoitusta pitää selitellä paljon.

Anna Erikssonin taidekäsitys tuntuukin lipuvan jossain 1980–1990-lukujen hulppeilla, modernismin ja postmodernismin kohtauspaikassa, ajassa jolloin tummanpuhuvan taiteellinen poseeraus kukoisti ja rankkaa tekijyyttä romantisoitiin. W, samoin kuin aiempi M, olisi varmasti otettu siihen aikaan innolla vastaan. Nyt se tuntuu hivenen pölyiseltä.

Silti on upeaa, että maassamme on edes yksi puhtaasti kokeellisen elokuvan tekijä.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua