Kuva: Larry Horricks / Lionsgate
ELOKUVA | The Crow yrittää tulkita uudelleen 30 vuotta sitten ilmestyneen klassikon, jossa murhatun sielu palaa kostamaan vääryydet.
”Tunttuu, että on elokuvan sijaan katsomassa sivusta videopelin pelaamista.”
ARVOSTELU
The Crow
- Ohjaus: Rupert Sanders
- Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA twigs, Danny Huston, Laura Birn
- Ensi-ilta: 23.8.2024
Niin sanotusti alkuperäinen ensimmäinen The Crow -elokuva ilmestyi vuonna 1994. Se on kiistaton klassikko – osin siksi, että pääosaa esittänyt Brandon Lee kuoli kuvauksissa.
Täydellinen The Crow ei tietenkään ollut, ei elokuvana eikä toisintona sarjakuvasta, johon se perustui. Sen tyyli ja intensiivisyys kuitenkin kompensoivat monen mielestä kaikki puutteet.
Uusi versio on ollut tekeillä jo yli vuosikymmenen. Viimein tänä vuonna ilmestynyt tasan samaa nimeä kantava The Crow ei yritä toistaa ruutu ruudulta sen enempää ikonista elokuvaa kuin sarjakuvaakaan, vaan tulkita uudelleen niiden ydintarinan.
Kuten aikaisemminkin, ytimessä ovat rakkaus, kuolema ja kosto. Rakastavaiset Shelly (FKA Twigs) ja Eric (Bill Skarsgård) sattuvat tahtomattaan rikollisten tielle ja murhataan raa’asti. Ericin sielu ei saa rauhaa kohtaamaltaan epäoikeudenmukaisuudelta, vaan lentää korpin kyydissä takaisin tuonpuoleisesta oikaisemaan vääryydet verellä eli teurastamaan teurastajansa. Niin kauan kuin Eric toimittaa tehtäväänsä, hän ei voi kuolla uudestaan.
Uusia tulkintoja on harvoin syytä teilata siksi, että ne eroavat aikaisemmista, mutta The Crow’n tapauksessa erojen määrä on leuat loksauttava ja perseelle potkaiseva. Poissa on kaikki epätoivon kauneus ja groteskin viehätys.
Tunnusomainen goottiestetiikka on kokonaan hävitetty Ericin nahkatakkia ja kasvomaalausta lukuun ottamatta. Vaikka muutama miljöö pyrkii nostamaan hattua tummasävyisille esikuville, enimmäkseen tunnelmaa haetaan tiukasti rajatuilla kuvakulmilla ja kameran heilutuksella. Yleisilme on jostain gangsteridraaman ja videopelin väliltä, eikä edes niihin heittäydytä kunnolla.
Myös Eric Dravenin hahmon mahtipontinen melodramaattisuus on unohtunut jonnekin. Brandon Leen traagisesti tulkitsema Eric oli tuskainen ja sopivasti mielipuolinen antisankari. Kasvomaalikostaja heitteli huonoja vitsejä lahtaamisen lomassa, nauroi välillä hysteerisesti omille haavoilleen ja toimitti silmät villisti kiiluen minkä tahansa väkivallanteon. Hahmoa oli helppoa mutta samalla arveluttavaa ihailla.
Bill Skarsgård tekee uutena Ericinä ajoittain hienoakin työtä. Hän on karski ja epäsiisti mutta sympaattinen. Muutoin hahmo on tällä kertaa kuitenkin aivan liian ohut ja hukkaa vähäisen kiinnostavuutensa siinä vaiheessa, kun pääsee kastamaan kätensä vereen. Siitä lähtien on yksinkertaisesti sata lasissa.
Koska Eric on tässä versiossa jo valmiiksi traumatisoitunut huonosti avatuista syistä ja käsikirjoitus on muutenkin kauttaaltaan laiskaa, hahmo ei koe myöskään minkäänlaista uskottavaa siirtymää eikä siinä ole mitään kiinnostavia ristiriitoja.
Kun nimikkolintukin liihottelee lähinnä taustakoristeena, on itse asiassa helppo kuvitella, että The Crow’n nimi ja teema on nyt markkinaseksikkyyden lisäämiseksi runnottu väkisin aivan toiseen genreen tarkoitettuun käsikirjoitukseen. Kenties käsikirjoitukseen, jonka ovat tehneet ysiluokkalaiset opettajan pakottamina. Elokuva on nimittäin suunnilleen yhtä jännittävä kuin ajaa paikallisbussilla töihin: matkalle saattaa sattua kaikenlaista hälinää, mutta pohjimmiltaan kyse on yllätyksettömästä köröttelystä ennalta tiedettyyn päätepisteeseen. Mitään epäilystä sen suhteen, onnistuuko tehtävä, ei synny missään vaiheessa. Ilman klassikkoon vertailuakin uusi The Crow on kiusallisen tylsä ja mielikuvitukseton.
Shellyn ja Ericin salamaromanssin esittelyyn käytetään ällistyttävän paljon aikaa. Dialogi on usein tönkkösokeroitua sössötystä, joka ei kuljeta juonta eikä kerro hahmoista mitään mielenkiintoista. Muutama repliikki löytänee kyllä pian ekologisen lokeronsa Tiktokin taustaäänissä ja muissa somehokemissa, mikä on saattanut olla tavoitekin.
Pääparin muhinointi vaihtuvissa ympäristöissä saa enemmän tilaa kuin elokuvan maailmaan perehtyminen. Vihollisilla ei ole montaakaan piirrettä, ei edes mieleenpainuvaa lookia. Ericin ilmeisen raskaaseen menneisyyteen ei puututa avauskohtauksen jälkeen, mutta Shellylle on raapusteltu hutera taustatarina selittämään, miksi juuri hänet murhataan. Sen tuskallisen hidas avaaminen lisää entisestään tunnetta, että on elokuvan sijaan katsomassa sivusta videopelin pelaamista. Taustoituksen olisi ilmeisesti tarkoitus tehdä Shellystä monitasoisempi hahmo, mutta se onnistuu ainoastaan alleviivaamaan tämän uhriasemaa ja tekemään Ericin väkivallasta oikeutetumpaa. Kokonaisuus on yhä yksiulotteisempi, kun kaikki mahdolliset kysymykset koston mielekkyydestä haalistuvat.
Laura Birnin esittämä sivuhahmo, rikollispomon jääkasvoinen kätyri Marion, olisi saattanut olla jopa kiinnostava. Hahmon harvat repliikit viittaavat siihen, että jotain sanottavaa oli tarkoitus keksiä. Harmi, että Marionin osuudet ovat vain ohikiitäviä välähdyksiä.
Paperinukeiksi jäävien hyvisten kamppailu paperinukeiksi jääviä pahiksia vastaan ei tunnu kovin tärkeältä, ja toimintakohtauksetkin ovat laihoja esityksiä. Hetkeäkään pidempään tätä kaahailua ja sohimista ei olisi viitsinyt katsoa.
Ei yksi pääsky kesää tee, eikä yksi varis kuolematonta elokuvaa.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.