Uusi dokumenttielokuva Billie Holidaystä kertaa laulajan tarinan ja julkistaa uusia aikalaishaastatteluita

Billie Holiday kukoisti esiintyessään, oli paikka miten vaatimaton hyvänsä. Kuva: Gettyimages

Yllyke James Erskinen Billie-dokumenttielokuvalle on kevättalvella 1978 New Yorkista kuolleena löydetyn toimittajan Linda Lipnack Kuehlin tekemissä Billie Holidayn (1915–1959) ja hänen aikalaistensa haastatteluissa. Kuehl oli monia vuosia työstänyt Holidaysta kertovaa elämäkertaa. C-kaseteille taltioidut haastattelut painuivat Kuehlin kuoltua vuosikausiksi unohduksiin. Haastattelut löytyivät eräältä keräilijältä, joka oli hankkinut ne Kuehlin perikunnalta.

Paljon puhetta ja väritettyjä kuvia

125 kasetille taltioituneista 200 tunnista haastatteluita on tähän elokuvaan editoitu johdonmukaisesti etenevä tarina Holidayn elämästä. Mukana on pyörryttävä määrä nimekkäitä muusikoita muun muassa Count Basiesta Sylvia Symsiin, Tony Bennettiin ja Charlie Mingusiin – ja onpa mukana niitä FBI-agenttejakin, jotka varjostivat Holidaytä saadakseen todisteita laulajan huumerikoksista.

Kuehl oli osannut olla haastattelunauhureineen liikkeellä aikaan, jolloin Holidayn aikalaisia oli vielä paljon hengissä. On erikoinen kokemus katsella dokumenttielokuvaa, joka rakennettu täysin Kuehlin tekemien, ennalta julkaisemattomien haastatteluiden pohjalta ja ympärille. Kuvituksena on muutamia harvoja dramatisoituja minuutteja, arkistoista esiin kaivettuja valokuvia, klippejä ja arkistokuvaa aikakaudesta ja kuvituskuvaa nauhurissa pyörivästä C-kasetista, tupakansavusta tai tuhkakupista pöydällä.

Billie Holiday eli kuluttavaa elämää, jossa esiintyjän oli totuttava monenlaisiin ehtoihin. Kuva: Gettyimages

Karismaa mahdotonta piilottaa

Elämäkerturin mukaan Billie loi itse itsensä; hän kertoi oman tarinansa itse omissa lauluissaan.

Elokuvan studiotallenteet, levytysstudioissa ja myös konserteissa kuvatut klipit tekevät vaikutuksen vielä nykyäänkin, koska Holidayn karisma humahtaa esiin ajasta ja etäisyydestä huolimatta.

Alun perin mustavalkoisia historiallisia valokuvia ja filminpätkiä on väritetty niin ylenpalttisesti, että niihin tulee ylimaallisten Technicolor-fantasioiden tuntu. Epäilemättä elokuvan tekijöillä on ollut hyvä tarkoitus tuoda Billie Holiday lähemmäs ja ymmärrettävämmäksi nykypäivän katsojille.

Elokuvassa miellyttää, että se tuo painokkaammin esiin Holidayn suurta lahjakkuutta kuin hänen alamäkeään.

Tuttu ja silti kiehtova tarina

Jazz-laulaja Billie Holidayn kaltaisten taiteilijasuuruuksien elämästä tehdyt dokumenttielokuvat ovat kiitollisia kohteita niin rahoittajilleen kuin yleisöllekin. Taiteilijadokumenteille on aina markkinoita, etupäässä art house -elokuvien esittämiseen erikoistuneissa elokuvateattereissa sekäkulttuuriin profiloituneilla tv- ja suoratoistokanavilla. Tämä dokumenttielokuva on tiettävästi tehty Holidayn perikunnan suostumuksella.

Holidayn elämä oli lapsesta asti karua. Hän harjoitti jo teini-iässä prostituutiota ja oli ilmeisen läheisriippuvainen parittajistaan, jotka saattoivat pahoinpidellä häntä. Tapahtui kohtalon oikku – Holiday jäi huonoon kohteluun koukkuun.

Tarinan ainekset ovat sinällään tuttuja, enkä usko elokuvan muuttavan kovinkaan paljoa kenenkään käsitystä laulajasta. Jutun juju onkin tuttujen palasten laittamisessa uuteen järjestelykseen.

Holidayn tunnetuimman kappaleen, etelävaltioissa tapahtuneista lynkkauksista kertovan Strange Fruitin esitys nousee elokuvan emotionaaliseksi keskipisteeksi, jossa kaikki muu elokuvassa kerrottu resonoi. Rasismi ja hyväksikäyttö repivät Billie Holidayhyn haavan, jonka tukkimiseen hän ei eläissään pystynyt.

Elokuvassa kysytään, miksi niin monet kuuluisat naislaulajat ja jazz-taiteilijat kuolevat nuorina? ”Koska he tahtovat elää 100 päivää yhdessä päivässä.”

Sen kummempaan yhteenvetoon tämä elokuva ei pysty.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua