Uusi Aladdin on ihana ja kamala — animaation virheitä hieman putsaillaan, mutta fantastisuus puuttuu

Disneyn uusintaversiovaihde on isolla. Dumbo sai ensi-iltansa maaliskuussa, Aladdin nyt toukokuussa ja Leijonakuningas on tulossa valkokankaille heinäkuussa. Kaunotar ja hirviö, Viidakkokirja ja Tuhkimo on nähty jo aiempina vuosina. Tuotannossa tai suunnitteluvaiheessa ovat muun muassa Mulan, Miekka kivessä, Pinokkio ja Lumikki. Jokin näissä näytellyissä ja cgi-animoiduissa versioissa täytyy viehättää katsojia riittävästi, jotta niitä kannattaa tehtailla näin tiuhaan.

Alkuperäinen Disneyn Aladdin ilmestyi Suomessa vuonna 1993. Tunnustan kuuluvani ihmisryhmään, joka haluaisi kovasti vihata sitä, että tällaisella nostalgialla kehdataan rahastaa. Ajoitus on liian täydellinen: se sukupolvi, joka näki perinteisellä animaatiolla toteutetut Disneyn renessanssiajan klassikot lapsena elokuvateatterissa, on nyt siinä iässä, jossa se tuo jälkikasvunsa elokuvateatteriin katsomaan lapsuuden suosikkeja uudelleen toteutettuna.

Toisaalta olen armottoman utelias näkemään, miten uusi toteutus on onnistunut — parisenkymmentä katselukertaa VHS-kasetilta syövytti 1990-luvun Aladdinin lähtemättömästi mieleeni. Sama uteliaisuus saa minut varmasti katsomaan myös Leijonakuninkaan. Juoni toimii.

* *

Nyt ilmestyneen Aladdinin ohjaaja Guy Ritchie tunnetaan paremmin hieman vanhemmalle yleisölle suunnatuista toimintaelokuvista, kuten Puuta, heinää ja muutama vesiperä (1998), Sherlock Holmes -filmatisoinnit (2009, 2011) ja King Arthur: Legend of the Sword (2017). Ritchie on käsikirjoittanut elokuvan John Augustin kanssa, joka puolestaan on tehnyt yhteistyötä aiemmin Tim Burtonin kanssa. Paria yksittäistä kikkaa lukuunottamatta heidän kädenjälkensä ei näy merkittävästi tässä elokuvassa.

Elokuvat eivät eroa toisistaan riittävästi, jotta niiden vertailua voisi mitenkään välttää. Tarina tapahtuu edelleen kuvitteellisessa, epämääräisesti itämaisessa kaupungissa Agrabahissa. Maa muistuttaa enemmän geneeristä keski- ja etelä-aasialaisten kulttuurien sekoitusta, jonka voisi kuvitella Barbie-leikkien ympäristöksi, kuin mitään todellista maata. En voi sanoa pitäneeni elokuvan visuaalisesta ilmeestä, lukuun ottamatta yön pimeydessä aavikolla kuvattua leijonanpäistä luolaa, jossa tapahtumat lähtevät toden teolla käyntiin. Se tuntuu edelleen yhtä aikaa uhkaavalta ja kauniilta.

Jasmine (Naomi Scott, oik.) on Agrabahin prinsessa, Nasim Pedrad hänen ystävänsä Dalia.

Aladdin (Mena Massoud) on tässäkin elokuvassa köyhä katurotta, joka varastaa elääkseen. Jasmine (Naomi Scott) on Agrabahin prinsessa, joka kaipaa enemmän vapauksia kuin hänelle ennalta määrätty rooli antaa myöten. Aladdin ja Jasmine kohtaavat, ihastuvat, ja Aladdinin tehtäväksi jää ylittää heidän rakkautensa tiellä oleva este: lakipykälä, jonka mukaan prinsessa voi mennä naimisiin ainoastaan prinssin kanssa.

Jafar (Marwan Kenzari) on puolestaan elokuvan pahis, joka himoitsee valtaa, ja etsii myyttistä taikalamppua, jonka sisällä asuva Henki (Will Smith) voisi toteuttaa hänen suurimmat haaveensa. Henki nimittäin myöntää kolme toivetta jokaiselle, joka saa lampun haltuunsa ja hieraisee sen pintaa.

* *

Uusi Aladdin on yli puoli tuntia pidempi kuin alkuperäinen, eivätkä elokuvat täsmää siis otos otokselta — onneksi. Jasmine on saanut paitsi peittävämmät vaatteet ja hieman leveämmän vyötärön, myös enemmän luonnetta ja valkokangasaikaa. Hieman uudistettu Jasmine on ehdottomasti elokuvan parhaita puolia, ja aivan ihailtava yritys tuoda Disneyn satu lähemmäs nykyaikaa.

Elokuvaan on myös lisätty yksi merkittävä sivurooli, Jasminen palvelija Dalia (Nasim Pedrad). Hänen läsnäolonsa avulla Jasminelle on pystytty luontevasti suomaan lisärepliikkejä, ja Will Smithin Henki pääsee hetkeksi irtautumaan tiukasti Robin Williamsiin (Suomessa Vesa-Matti Loiriin) ankkuroidusta hahmosta.

Marwan Kenzarin näyttelemä Jafar himoitsee taikalamppua.

Jos katsoisin uutta Aladdinia puhtaalta pöydältä, se olisi todennäköisesti mukiinmenevä, joskin orientalismilla höystetty viihde-elokuva. Vaan en katso. Animoidun Aladdinin taika ei ollut sen ihmishahmoissa Aladdinissa ja Jasminessa, jotka tässä versiossa ovat onneksi persoonallisempia kuin animaatiossa. Aladdinin taika oli aina sen fantastisissa ja persoonallisissa hahmoissa: Abu-apinassa, lentävässä matossa, papukaija Jagossa ja aivan erityisesti Hengessä.

Mikään näistä hahmoista ei toimi tietokoneanimaationa lainkaan samalla tavalla kuin piirrettynä. Robin Williamsista insipiraationsa saanut ja Williamsin ääninäyttelemä Henki oli yhtenä hetkenä konekiväärin tavoin papattava, tuon ajan julkkiksia imitoiva, riehakas koomikko. Seuraavana hetkenä hän herkkä ja sielukas, todellinen henkilö. Lampun henki tuntui aidolta persoonalta.

Will Smithin tehtävä toisintaa Hengen rooli on kertakaikkiaan mahdoton: toimiakseen hahmo olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uudelleen, ehkä jopa Smithin oman koomikkopersoonan ympärille. Siihen olisi tosin tarvittu riskinottoa, jota Disneyn tiukan kurin alla tuskin pystyy toteuttamaan. Smithin Henki toimiikin parhaiten niinä hetkinä, kun hahmo myös näyttää Will Smithiltä. Sinisenä Robin Williams -imitaattorina hahmoa on todella vaikea katsoa.

* *

Valkoisena skandinaavina olisi helppo ohittaa Aladdinin suurin ongelma, orientalismi, ja katsoa sitä vain satuna, johon ihastui lapsena. Vaikka tähän versioon on jopa palkattu näyttelijöitä, joilta löytyy egyptiläisiä, tunisialaisia ja intialaisia juuria (animaation ääninäyttelijät olivat valkoisia), ja laulujen sanoituksista on putsattu irvokkaimmat säkeet, se ei muuta sitä, että Aladdin on edelleen valkoinen fantasia epämääräisestä satujen idästä.

Siellä asuu barbaareja ja kauniita naisia alistavia miehiä, sekä yksi mukava tyyppi, joka ei ainakaan liian selkeästi ole muslimi. Eihän niitä maita voisi sitten pommittaa, jos Aladdin oikeasti asuisi siellä.

Riikka Oksanen