Undine on ehdoton niin työssään kuin rakkaudessaan

Undine ja Christoph kohtaavat Berliinin sydämessä. Kuvat: Schramm Film

Undine on Berliinin historiallisen Mitte-alueen kahvilassa, vakavassa keskustelussa poikaystävänsä kanssa, joka ilmoittaa jättävänsä hänet ja palaavansa exän kanssa yhteen. Tunnin päästä, museo-opastuksensa tehtyään Undine palaa paikkaan ja törmää uuteen mieheen, kaupunginsukeltaja Christophiin, jonka kanssa alkaa kiihkeä suhde. Vanha suhde kuitenkin pomppaa esille ja tuo Undinen kostonhimon pinnalle.

Christian Petzoldiin sopii erinomaisesti Andre Bazinin määrite auteur. Hänen elokuviensa tyyli, teemat, alati ilmestyvät motiivit, kuten vesielementti, ja samojen tai samantyylisten näyttelijöiden käyttö tekevät niistä helposti ohjaajansa töiksi tunnistettavia. Petzold onkin kerännyt ympärilleen oman seuraajakuntansa.

Parhaillaan KAVIn Kino Reginassa pyörivä Petzold-sarja valottaa hyvin näitä ohjaajan piirteitä. Hänen tapansa ottaa elementtejä melodraamasta ja trillereistä tuo mieleen Fassbinderin, mutta Petzold käyttää näitä lajityyppejä hyvin eri tavalla, viileämmin ja tarkkailevammin.

Petzoldin töissä toistuvat historia ja Saksa, sen menneisyys ja nykyisyys – niissäkin, jotka eivät sijoitu Saksaa. Marseillessa tapahtuvan Transitin (2018) henkilöt ovat natsi-Saksasta paenneita, pakotietä Euroopasta hakevia.

Saksan fasistisen menneisyyden lisäksi Petzold käsittelee usein Itä-Saksan perinnettä. Esimerkiksi Yellassa (2007) päähenkilö ei tunnu pääsevän entisen DDR:n osavaltioalueelta lännen puolelle. Undinessa Saksan historia tuodaan esille Undinen Stadtmuseumin museo-opastuksissa: hänen tehtävänsä on selostaa museovierailijoille Berliinin rakennushistoriaa ja sen aatehistoriallista taustaa. Undinen työpaikka onkin entistä Itä-Berliiniä.

Christoph joutuu taas liikkumaan kaupungin alla hoitaessaan milloin mitäkin ongelmaa sukeltajan työssään. Hänen mielialuettaan on kuitenkin kaupungin laitama, sen vehreät ulkoalueet ja järviseudut. Kohtaukset on oikeasti kuvattu Wuppertalissa.

Undinen ja Christophin tarinassa on unenomaisen fantasian piirteitä. Heidän suhteensa alkaa sananmukaisesti kuin veteen hypäten, valtavan kala-akvaarion hajotessa heidän päälleen. Elokuva astuu siitä alkaen tielle, jossa katsojakaan ei ole loppupäätä kohden aivan varma siitä, mikä on todellisuutta ja mikä päähenkilöiden pään sisällä. Tarustoissa undiinit eli aallottaret ovat veden hengettäriä, jotka pyrkivät säilyttämään sielunsa ikuisesti yhtymällä maalliseen mieheen. Petzold palaa yhä uudelleen veden äärelle, oli se Berliinin alla olevaa, museon ympäröimää, Berliiniä halkovaa jokea ja sen ylittäviä siltoja, järviseutua tai uima-allas.

Petzoldin useiden aiempien elokuvien pääosanäyttelijän Nina Hossin tavoin viileän ja etäisen tyylikäs Paula Beer nappasi Undinen roolistaan näyttelijäpalkinnon helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Hän tekee Undinesta naisen, joka ehdottoman rakkauskäsitteensä lisäksi on ehdoton työssään – Undinen nörttimäinen historiapaneutuneisuus onkin mielenkiintoinen piirre Undinen hahmossa. Franz Rotkirch on rujon mielenkiintoinen nuoremman polven miesnäyttelijä. Mutta onko hänessäkin ammattisukeltajana undiinin ominaisuuksia; onko hän puolivälin ratkaisu, kun suhde maan päällä elävään entiseen miesystävään epäonnistui?

Undinen ongelmaksi muodostuu se, että sinänsä kiinnostavan Berliinin rakennushistorian ja vedenalaisen elämän yhteyttä ei saada ihan niin osuvaksi kuin Petzoldin aiemmissa elokuvissa, joissa historia ja maisema yhtyvät saumattomammin päähenkilöiden tekemisiin. Berliinin rakennushistoriaopastuksia kuullaan pitkiä jaksoja, mutta miten vedenalainen Berliini (joka on itse asiassa suuren osan aikaa jossain kaupungin liepeillä) liittyy tähän?

Katsojan sukellus Undinen maailmaan sisältää kuitenkin irtonaisinakin niin kiinnostavia elementtejä, että elokuvaa jää miettimään ja Petzoldin seuraavaa odottamaan. Ja Berliinin kävijöille elokuva tarjoaa kiinnostavaa tietoa ja kuvaa kaupungista.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua