Tyylikkäässä Scary Stories to Tell in the Dark -kauhuelokuvassa näkyy Guillermo del Toron kädenjälki

Alku on huikea!

Scary Stories to Tell in the Dark -elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia ovat yhtä elokuvakerronnan juhlaa. Olenkohan koskaan nähnyt elokuvaa, jossa niin moni keskeisistä henkilöistä – neljä päähenkilöä ja saman verran sivuhenkilöitä – esitellään heti alussa yhtä hienosti? Kamera lennähtää henkilöstä ja tilanteesta toiseen, näyttää aikakauden, päähenkilöiden elämäntilanteen ja jopa odotettavissa olevat ongelmat. Vain viisi minuuttia – sen alussa soiva Donovanin Season of the Witch suunnilleen kestää – ja tiedämme jo, millaisten tyyppien seurassa vietämme seuraavan vajaan kaksituntisen.

Vähältä piti, etten puhjennut elokuvateatterissa vimmaisiin aplodeihin heti alkuintron päätteeksi.

Scary Stories to Tell in the Dark pohjautuu vuosina 1981–1991 julkaistuun, Alvin Schwartzin kirjoittamaan ja Stephen Gammellin kuvittamaan samannimiseen lasten kauhukirjasarjaan. Kirjasarjassa kerrotaan kansanperinteeseen ja urbaaneihin legendoihin perustuvia kauhujuttuja, niitä tarinoita, joita lapset ja nuoret ovat kertoneet toisilleen yhteisissä illanvietoissa.

Elokuva ei kuitenkaan – onneksi – ole sarja irrallisia lyhyitä kauhujuttuja, vaan kauhukertomukset on punottu mukaan yhtenäiseen tarinaan. 

Tommy (Austin Abrams) on ilkeä kaikille, jopa oman maissipellon variksenpelätille.

Elokuva lähtee liikkeelle Mill Valleyn pikkukaupungin Halloween-illasta vuonna 1968. Kolme kaverusta, Stella (Zoe Margaret Colletti), Chuck (Austin Zajur) ja Auggie (Gabriel Rush) ovat lähdössä viettämään Halloweenia, kun sattuu välikohtaus elokuvan ilkimyksen Tommyn (Austin Abrams) kanssa. Paetessaan Tommya ystävykset kohtaavat muukalaisen, Ramónin (Michael Garza). Nelikko päätyy tutkimaan hylättyä kummitustaloa, jonka kellarista löytyy salaperäinen kirja. Kirjassa on lyhyitä kauhukertomuksia – ja hyvin pian niitä alkaa ilmestyä siihen lisää.

Elokuvaa markkinoidaan tunnetun käsikirjoittaja-ohjaajan Guillermo del Toron nimellä, ja hänen nimellään kyllä kelpaa markkinoidakin. Del Toro voitti viime vuonna parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon elokuvasta The Shape of Water, joka valittiin myös vuoden 2017 parhaaksi elokuvaksi. Muita hänen tunnettuja elokuviaan ovat Pan’s Labyrinth (2006), Crimson Peak (2015), Hellboy-elokuvat (2004 ja 2008), sekä mm. animaatio Saapasjalkakissa (2011).

Del Toro ei ole Scary Stories -elokuvan ohjaaja, sillä ohjaajakrediiteissä on norjalaisen Andre Øvredalin nimi. Mutta vaikka del Toro on vain yksi käsikirjoittajista ja tuottajista, hänen kädenjälkensä näkyy elokuvassa. Elokuva on visuaalisesti nautittavaa, joskin paikoin myös ällöttävää katsottavaa – kuvamaailma on hyvin ”toromaista” hirviöineen ja hyönteisineen. Ideatasolla elokuvassa näkyy myös del Toron puhdasotsainen pyrkimys oikeudenmukaisuuteen: menneisyyden vääryydet on korjattava. Samalla meksikolainen del Toro kommentoi niin 1960-luvun kuin nykypäivänkin rasismia tuomalla yhdeksi päähenkilökseen meksikolaisen nuoren miehen. 

Jollakin tavalla salaviisas poliittinen kommentti saattaa olla myös se, että elokuva on ankkuroitu ajallisesti kahdella tärkeällä, joskin toisiinsa mitenkään liittymättömällä tapahtumalla: Night of the Living Dead -elokuva pyörii amerikkalaisissa elokuvateattereissa samaan aikaan kuin Richard Nixon käy presidentinvaalikampanjaansa. En ollut aiemmin tätä tajunnutkaan. Nauratti.

Oleellisinta del Toroa elokuvassa on rakkaus hirviöihin, ja elokuvan hirviöt onkin pieteetillä tehty (video hirviöiden valmistuksesta). Koska elokuvan hirviöt ovat amerikkalaista folklorea, ne eivät ole sellaisenaan ainakaan itselleni kovin tuttuja – mutta tiedostamattomalla tasolla ne silti pystyy tunnistamaan. Elokuvan ilmentämät pelot ovat risteilleet tarinoissa eri aikakausina eri puolilla maailmaa. Vaikka ei olisi lukenut alkuperäistä Scary Stories -kirjaa riviäkään, esimerkiksi Red Spot -tarina hämähäkin pureman aiheuttamasta näppylästä on varmasti kaikille jollakin tasolla tunnistettava – ehkä jopa totta! 

Vaikka hirviöt ovat hienoja ja kamalia, väitän, että Scary Stories -elokuva ei kuitenkaan ole parhaimmillaan kauhukohtauksissa, vaan kauhun odottelussa. Jos katsojalla on malttia kesken horror scenen pohtia ”ei mutta nuo keittiön kaappien vetimet ovat tosi tyylikkäät ja sopivat tähän elokuvan lookkiin täydellisesti”, ei kohtaus välttämättä ole kovin pelottava.

Toisaalta, jos elokuva pohjautuu lastenkirjasarjaan, on tietynasteinen ”kiltteys” ymmärrettävissä.

Stella (Zoe Margaret Colletti) ottaa kummitustalosta mukaansa kirjan, jossa riittää luettavaa.

Hirmuisen pelottavan kauhun puute ei kuitenkaan ole elokuvan varsinainen ongelma, vaan syvyyden puute. Ja tämä on tuttua muistakin del Toro -elokuvista. Vaikka del Toron kuvamaailma, tyyli ja elokuvakerronnan ymmärrys hipoo täydellisyyttä, jotakin hänen elokuvistaan jää puuttumaan. Tunnetasolla del Toro ei pääse katsojan ihon alle. 

Tämä sama ongelma pätee myös Scary Stories to Tell in the Dark -elokuvaan. Vaikka elokuva käsittelee kaikille ihmisille tuttuja pelkoja, niitä katsellaan ikään kuin ulkopuolelta, pinnallisesti. 

Silti huomaan ilahtuvani, kun elokuvan lopussa pohjustetaan elokuvalle jatko-osaa. Elokuvan hahmot ja heitä näyttelevät nuoret ovat mainioita. Henkilöiden välinen kaveruus on luotu uskottavasti, dialogi hyvää läppää ja kaikki näyttelevät hienosti kuin olisivat tehneet hommaa vaippaiästä lähtien. Mielelläni siis näkisin tarinalle jatkoa, sillä ehdin jo kiintyä elokuvan henkilöihin – mikä ei suinkaan joka elokuvassa ole itsestäänselvyys. 

Kaarina Lehtisalo