Tieteiselokuva Reminiscence on täynnä kiehtovia ideoita, mutta ohjaus epäonnistuu

06.09.2021

Rebecca Ferguson ja Hugh Jackman. Kuva: Warner Bros

ELOKUVA | Scifiä ja film noir -tunnelmia yhdistävässä tarinassa maailma uppoaa mereen ja ihmiset omiin muistoihinsa. Pakkomielteinen rakkaus koukuttaa kuin huume.

”Harvoin kukaan pääsee harjoittelemaan ohjaamista yli 50 miljoonaa dollaria maksaneella elokuvalla. Nyt näin on päässyt käymään.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Reminiscence

  • Yhdysvallat, 2021.
  • Ohjaus ja käsikirjoitus: Lisa Joy
  • Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe Newton
  • Ensi-ilta: 3.9.2021

Lisa Joyn kirjoittama ja ohjaama tieteiselokuva Reminiscence (2021) kuulosti pelkkien ennakkotietojen perusteella erittäin lupaavalta, suorastaan scifi-harrastajan unelmaelokuvalta.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, Yhdysvaltain kaakkoisrannikolle, jossa suurkaupungit Miami ja New Orleans ovat hiljalleen uppoamassa veden alle. Elokuvan ihmiset puolestaan upottautuvat veden täyttämiin säiliöihin, reminiscence-tankkeihin, joissa he voivat elää omat hyvät muistonsa yhä uudelleen ja uudelleen.

Elokuvan päähenkilö on Nick Bannister (Hugh Jackman), joka myy aikaa säiliöissä muistojen maailmassa. Hänen uskollisena apurinaan laitteita operoi hänen paras ystävänsä ja sotaveteraanikaverinsa Watts (Thandiwe Newton).

Eräänä iltana muistelupalveluun saapuu uusi asiakas, avaimensa hukannut laulaja Mae (Rebecca Ferguson), johon Bannister rakastuu ensisilmäyksellä. Intohimoinen rakkaussuhde ei etene kuitenkaan juuri alkua pitemmälle, sillä unelmien nainen katoaa. Naiseen addiktoitunut Bannister alkaa etsiä rakkautensa kohdetta kuumeisesti, sekä tosimaailmasta että muistoista.

* *

Reminiscence-elokuvassa on paljon hyvää. Veteen vajoava maailma ja omaan menneisyyteensä vajoavat ihmiset on jo yhdistelmänä suorastaan nerokas. Myös miljöö on hienosti toteutettu, Miami ja New Orleans ovat surkeasti rappiolla, katoavaa mennyttä maailmaa.

Elokuva kantaa myös elokuvan eri lajityyppien perinteitä, ja näin viedään katsojaakin ajassa taaksepäin. Bannisterin muistelulaboratorio tuntuu hyvin tutulta, jopa seinässä nähtävä kytkin on kuin kotoisin hullun tiedemiehen labrasta 1930-luvulta.

Vähintään yhtä vahvasti mukana on film noir -henkeä eli Reminiscencen voi huoletta luokitella neo noir -elokuvaksi. Päähenkilö Bannister muistuttaa klassisen rikoselokuvan yksityisetsivää, hänen olemuksensa on puvussakin rennon nuhjuinen, ja poliisia hänkin auttelee rikosten selvittämisessä. Tietenkin kuulemme myös Bannisterin voice-over-kertojaääntä läpi koko elokuvan.

Film noir -tyyliä edustaa myös elokuvan kohtalokas nainen, femme fatale.

Asiaan kuuluu, että päähenkilömies on aivan naisen pauloissa. Reminiscence-elokuvassa vieläpä tavallista enemmän, sillä Bannisterin pakkomielteinen rakkaus ja tarve löytää Mae vertautuu pahimmanlaatuiseen addiktioon, huumeriippuvuuteen tai alkoholismiin.

Harkittua on sekin, että lähes kaikki elokuvan henkilöt ovat koukussa johonkin.

Mielenkiintoista. Scifiä, jännäriä, elokuvahistoriaa, inhimillisiä vaikeuksia – ja vielä rakkaustarinaakin.

Mutta vaikka Reminiscencen ideat kiehtovat, toteutus epäonnistuu.

* *

Elokuvan käsikirjoittaja, ohjaaja ja yksi tuottajista on Lisa Joy, joka on saanut meriittiä HBO:n suositun Westworld-sarjan tuottajana ja käsikirjoittajana. Kokemusta ja scifi-tuntemusta Joylla täten aivan todistettavasti on. Ennen Reminiscence-elokuvaa Joy ei ole kuitenkaan työskennellyt ohjaajana kuin yhden ainokaisen kerran, hän on vastannut yhden Westworld-jakson ohjauksesta.

Reminiscence on siis Joyn ensimmäinen pitkä elokuva, ja sen kyllä valitettavasti huomaa. Harvoin kukaan pääsee harjoittelemaan ohjaamista yli 50 miljoonaa dollaria maksaneella elokuvalla, mutta nyt näin on päässyt käymään.

Elokuvassa on paljon kömpelöitä ja tyylittömiä kohtauksia, jotka jonkun ammattinsa osaavan käsissä olisivat voineet olla vaikka kuinka huikeita. Nyt elokuvan pääparin kiihkeä rakastelukohtaus lähinnä hihityttää. Ammuskelukohtaus puolestaan on niin surkea, että ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

e977d5426707fda30b4ed49a5d188282bc70981d 16x9 x0y0w1280h720

Bannister (Hugh Jackman) uppoaa muistoihinsa. Kuva: Warner Bros

Kaikkein pahinta elokuvassa on kuitenkin musiikin käyttö. Se on aivan katastrofaalisen huonoa. Musiikkia kuullaan elokuvan päällä äänimattona lähes koko elokuvan keston ajan, eikä musiikki missään vaiheessa ainakaan tue elokuvan tunnelmia. Päinvastoin, ääniraita kaikkineen on monissa kohtauksissa aivan hirveä riesa.

Vaikka Joyn ideat ovat kiinnostavia, käsikirjoituksessakin olisi ollut viilaamista. Dialogi olisi kaivannut terävöittämistä ja Bannisterin voice-over-kerrontaan on jäänyt paljon runollisia latteuksia. Elokuvassa on myös käänteitä ja sivupolkuja hieman liikaa. Useamman kerran käy mielessä, että koko juttua on ehkä alkujaan kaavailtu televisiosarjaksi.

Henkilöohjauksessakin on puutteita. Varsinkin elokuvan alkupuolella näyttelijät pudottelevat dialogiaan jotenkin vaivautuneen oloisesti, ja pistän myös tämän ohjaajan kokemattomuuden piikkiin. Lieneekö elokuvaa kuvattu kronologisessa järjestyksessä, sillä elokuvan edetessä näyttelijät saavat sentään paremmin otetta rooleistaan.

Pääroolissa Hugh Jackman olisi osannut takuulla olla parempi, nyt hänestä ei saada kaikkea irti. Naisroolit sen sijaan onnistuvat paremmin, Ferguson ja Newton pääsevät ajoittain pätemään.

Harmittaa. Elokuvan ideoissa on niin paljon ytyä, että niiden perusteella elokuvalle olisi voinut ropsauttaa kevyesti neljä tähteä. Kehnon ohjauksen vuoksi arvosteluasteikolla romahdetaan kuitenkin kahteen ja puoleen tähteen.

* *

Lopuksi vielä pari kommenttia elokuvan sukupuolirooleista.

Vaikka nyt kuinka yrittäisin olla sukupuolittamatta, en voi ummistaa silmiäni siltä tosiseikalta, että käsikirjoittaja-ohjaaja Lisa Joy on nainen. Ja hän on kirjoittanut ja ohjannut elokuvan, jossa miespäähenkilö etsii kadonnutta mysteerikaunotarta. Ei parodiaa, ei ironiaa.

Sinänsä tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä kaikkihan me olemme tottuneet katsomaan, lukemaan ja kuulemaan tarinoita, jossa maailmaa katsotaan miehen silmin. Itsekin tunnustan kirjoittaneeni tällaisia tarinoita. En todellakaan odota, että naiskäsikirjoittajat kirjoittaisivat varta vasten naisnäkökulmasta.

Mutta Reminiscencen mies/nais-asetelma on aivan huomattavan antiikkinen, joten eipä ihme, että käsikirjoittaja on katsonut aiheelliseksi muistuttaa katsojaa Orfeuksen ja Eurydiken myytistä. Siinä tarinassa mies toimii, naista lähdetään pelastamaan. Ja jotenkin kuvaavaa on, että Reminiscence-elokuvassa mies kertoo tämän myytin naiselle.

Elokuvan alkupuolella vaikuttaa hetken uhkaavasti siltä, että luvassa on täyslaidallinen äijäromantiikkaa, mutta ihan kliseiden syövereihin ei sentään vajota. Vaikka elokuvan maailmaa katsotaan miehisestä näkökulmasta, kyllä tässä murtumia on.

Bannisterin vimmaa löytää Mae katsotaan elokuvassa myös muiden elokuvan henkilöiden silmin, ja silloin romanttinen rakkaus näyttäytyy pakkomielteenä ja addiktiona. Näemme asioita myös Maen ja Wattsin näkökulmasta. Mae ei ole pelkkä etäinen haavekuva ja mysteerikaunotar, vaan oikea ihminen.

Naiskatsoja kiittää. Tästäkin vähästä. Mutta täytyy myöntää, että odotin vähän, tai aika paljonkin enemmän.

Kaarina Lehtisalo