James Cameronin ohjaama Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) oli se 1980-luvun toimintaelokuva, johon kaikkia sen jälkeen tehtyjä toimintaelokuvia väistämättä päätyy vertaamaan. Cameronin ja tuottaja Gale Anne Hurdin käsikirjoitus oli innovatiivinen ja älykäs, ja elokuva hengästyttävän jännittävä, hienosti ohjattu. Tämän alkuperäisen Terminatorin tasolle ei ole sen koommin kyennyt nousemaan kuin yksi toinen tieteistoimintaelokuva: Aliens – paluu (1986), joka sekin on samaisen James Cameronin ohjaama.

Jotakin alkuperäisen Terminatorin suosiosta ehkä kertoo se, millaisen reaktion T2-jatko-osan teaser-trailer herätti aikoinaan elokuvayleisössä. Vanhassa Pirkka-elokuvateatterissa 1990-luvun alussa oli meneillään kauhuelokuvien yö, kun elokuvien välissä yllättäen esitettiin mainostraileri, jota kukaan ei ollut vielä julkisuudessa nähnyt. Ei tarvittu kuin muutama sekunti kuvaa tutusta metallisesta kyborgirungosta, kun täysi elokuvasali todellakin repesi: kaikki huusivat suoraa huutoa, taputtivat käsiään, tömistivät jalkojaan. Täysin hallitsematon ja yllättävä massapsykoosi – ja kyse oli sentään pelkästä mainoksesta.

Sen jälkeen tehtyihin Terminator-elokuviin on voinut suhtautua huomattavasti rauhallisemmin. Terminator 2 – Tuomion päivä (1991) oli näyttävä tehoste-elokuva, sadan miljoonan dollarin budjetillaan oman aikansa kallein tuotanto. Vaikka elokuva ei ollut tarinaltaan yhtä vahva kuin ensimmäinen elokuva, sen suosio vahvisti Terminator-sarjan mainetta edelleen.

Sen jälkeen onkin rämmitty jatko-osissa, joista saa hyviä puolia hakemalla hakea. Terminator 3: Koneiden kapina (2003), Terminator – Pelastus (2009) ja Terminator Genisys (2015) käsittelivät kukin Terminator-teemaa omalla tavallaan, eikä elokuvien taso päätä huimannut.

Tästä arvostelusta nuo jatko-osat voidaan onneksi unohtaa täysin, sillä niin tekee myös uusin Terminator: Dark Fate. Se jatkaa seikkailuja terminaattorimaailmassa kahden ensimmäisen elokuvan tarinan pohjalta, ja pyyhkäisee muut jatko-osat pois huiskis vaan.

Tämä ei silti tietenkään tarkoita sitä, että Terminator: Dark Fate olisi yhtään parempi kuin nuo muutkaan jatko-osat.

Gabriel Luna pahana terminaattorina on yksi Dark Fate -elokuvan onnistuneimpia hahmoja.

Dark Fate alkaa ilahduttavan synkästi. T2-elokuvan Sarah Connor (Linda Hamilton) kertoo uhkaavasta ydinsodasta, ja metallirunkoiset terminaattorit nousevat merestä luiden peittämälle rannalle ilkeä virne metallinaamallaan. Samalla saamme pienen kertauksen siitä, mistä Terminator-elokuvissa olikaan kyse.

Vaarana oli Skynet, sotilaallisiin tarkoituksiin rakennettu tietoverkko, joka kehittää itselleen tietoisuuden ja alkaa sotia ihmisiä vastaan. Ihmiset ovat kuitenkin tulevaisuudessa päässeet tekoälystä voitolle sankarinsa, John Connorin, ansiosta. Skynet yrittää silti sitkeästi muuttaa historian kulkua aikakoneen avulla ja lähettää ihmistä muistuttavia kyborgeja menneisyyteen tappamaan ihmisten kapinaliikkeen keskeisiä henkilöitä. Ihmiset puolestaan lähettävät omalle sankarilleen suojelijoita.

Tämä sama idea kahdesta taistelevasta aikamatkalaisesta toistuu uusimmassakin elokuvassa, joskaan tällä kertaa terminaattorin lähettävä tekoäly ei ole nimeltään Skynet, vaan Legioona (Legion), joka – yllätys, yllätys – vaikuttaa aika lailla samalta kuin Skynet.

* *

Päähenkilöitä tarinassa on nyt kolme, ja he kaikki ovat naisia. On Dani, meksikolainen nuori nainen (Natalia Reyes), jota aikamatkan tehnyt tulevaisuuden sotilas Grace (Mackenzie Davis) yrittää suojella. Kolmas naisista on legendaarinen Sarah Connor, joka on tehnyt terminaattorien terminoinnissa pitkän päivätyön, eikä loppua näy vieläkään.

Tätä naiskolmikkoa jahtaa muotoa muuttava, mieshahmoinen tappokone (Gabriel Luna).

Elokuvan alkupuolella toiminta kulkee eteenpäin kohtuullisen rivakasti, ja muutamia jännittäviä hetkiäkin koetaan. Jonkin aikaa jaksoin uskoa, että tästä vielä jotakin saattaisi tullakin.

Mutta ei.

Vaikka päähenkilöitä on oikein kolmin kappalein, tarinassa ei vaivauduta kehittämään heistä kenestäkään kiinnostavaa hahmoa. Sarah Connorista on tullut katkera ja kiroileva änkyrä. Danista on yritetty tehdä uuden elokuvan ”nuori sarahconnor”, mutta laihoin tuloksin. Näistä kolmesta Gracen hahmo on kiehtovin, sillä hänellä on ”heikko kohta”. Loppujen lopuksi tätäkään ideaa ei osata elokuvassa hyödyntää mielenkiintoisella tavalla.

Se seikka, että toimintaelokuvan pääosissa nähdään nyt peräti kolme naista, ei ole mikään emansipatorinen riemun aihe. Naisnäkökulmaa alleviivataan elokuvassa kömpelöllä tavalla.

Kaikkein pahin rimanalitus koetaan kuitenkin siinä vaiheessa, kun vanha kunnon terminaattori T-800 eli Arnold Schwarzenegger saadaan kuviin. Sen enempää spoilaamatta voin sanoa, että alkuperäisen elokuvan huikea idea ja Schwarzeneggerin tylyydessään täydellinen roolityö tuossa elokuvassa vesitetään nyt totaalisesti. Katsoja ei voi muuta kuin penkissään vaipua yhä syvemmälle myötähäpeän uumeniin. Kaiken kukkuraksi Schwarzeneggerin hahmon ympärille on rakennettu ”huumoria”, joka ei ole millään tavalla linjassa elokuvan muun tunnelman kanssa.

Elokuvan käsikirjoittajat voisi muutenkin passittaa nurkkaan häpeämään, sillä typerän tarinan ja aukkoisen juonen lisäksi myös dialogi on paikoitellen aivan katastrofaalisen huonoa. Yksikään one-liner ei osu kohdalleen. Henkilöohjauskin taitaa olla unohtunut, joskaan käsikirjoituksesta siihen ei ole alkujaankaan paljon apuja herunut. Ohjaaja Tim Miller lienee keskittynyt pelkkään toiminnan vyörytykseen.

Arnold Schwarzenegger on Terminator: Dark Fate -elokuvan myötähäpeän lähde.

Loppua kohden räjähdykset lisääntyvät ja toiminta sen kuin kiihtyy, mutta aivan turhaan. Mikään ei tunnu miltään, koska henkilöt ovat täysin epäkiinnostavia. Vaikka tehostetekniikka on alkuperäisen Terminatorin ajoista laukannut huimasti eteenpäin, ensimmäisen elokuvan jännittäviä stop-motion-kohtauksia on kovasti ikävä.

Itselleni elokuvasta plussan puolelle jäi ainoastaan kaksi roolityötä: suojelija Grace on elokuvan kiinnostavin hahmo, ja lupaava näyttelijä Mackenzie Davis esittää roolia aivan tosissaan. Myös pahan terminaattorin näyttelijä Gabriel Luna onnistuu olemaan oikeasti pelottava, vienosti hymyillen hän tappaa suunnilleen kaikki vastaantulijat.

Elokuvan päätteeksi, kilometrejä pitkää nimilistaa katsellessa tulee mieleen, että oikeastaan nuo kaikki tuhannet ihmiset olisivat voineet jäädä kotiin. Tai sitten tuottaja, Dark Fate -tarinan kirjoittamiseen itsekin syyllistynyt James Cameron olisi voinut jossakin vaiheessa puhaltaa pilliin ja pistää käsikirjoittajat uudelleen töihin.

Kaarina Lehtisalo