Elokuva-arvostelu: Anna-Karin Grönroosin ohjaamassa dokumenttielokuvassa seurataan Sibelius-akatemian orkesterinjohdon luokan opetustilanteita noin kolmen vuoden ajan.

Vaikkei Orkesterin edessä nimenomaisesti esitäkään yhtään kysymystä, vastaa se silti ainakin kolmeen:

Miksi juuri Suomesta tulee paljon hyviä orkesterinjohtajia? Osaisiko kuka tahansa johtaa orkesteria, sama kai se on kuka siellä heiluu? Kolmas, ja oikeastaan tärkein kysymys kaikista on: voiko mikään valmistaa kapellimestaria yksinäisistä yksinäisimpään hetkeen konsertin alussa, kun hän nostaa tahtipuikkonsa?

Näihin kaikkiin kysymyksiin vastaa Anna-Karin Grönroosin dokumenttielokuva Orkesterin edessä.

Elokuvassa seurataan Helsingin taideyliopiston Sibelius-akatemian orkesterinjohdon luokan opetustilanteita noin kolmen vuoden ajan.

Älyyn on luotettava

Elokuva on seurantadokumentti eli se seuraa ajassa tapahtuvia muutoksia kapellimestariluokan, nk. kapuluokan kolmen opiskelijan kautta. Kymmenien, ellei satojen taltioitujen tuntien aineisto on järjestelty elokuvaksi, jota on mielekästä seurata. Se on kunnioitusta herättävän iso työ.

Ohjaaja Anna-Karin Grönroosin arvion mukaan elokuvaa varten kuvattiin aineistoa vähintään parisataa tuntia. Jokaisesta orkesteriharjoituksesta on 8–10 tuntia materiaalia, koska harjoitus kuvattiin kahdella kameralla eri kuvakulmista.

Sen kaiken puristaminen vähän päälle tuntiin on vaatinut ohjaaja Grönroosilta ja leikkaaja Okku Nuutilaiselta säälimätöntä valmiutta heittää sivuun ne osuudet, jotka eivät valmiiseen teokseen sovi. Orkesterin edessä on sikäli klassinen seurantadokumentti, että se enimmäkseen antaa jäsennellyn aineiston puhua puolestaan eikä marssita nähtäville puhuvien päiden kavalkadia. On iloa katsella dokumenttielokuvaa, joka näin avoimesti luottaa katsojan älykkyyteen.

Opiskelija I-Han Fulla on täysi työ seurata Hannu Linnun opetusta.

Se kaikkein vaikein instrumentti

Elokuvan päähenkilöt – kolme opiskelijaa Emilia Hoving, I-Han Fu ja James Kahane – ovat kaikki muusikoita, jotka ovat valinneet instrumentikseen kaikkein vaativimman, sinfoniaorkesterin. Elokuva oikaisee jostain syystä vieläkin elävän väärinkäsityksen, ettei orkesterin johtaminen mitään työtä olisikaan. Muuta kuin kovaa työtä nämä opiskelijat eivät teekään.

Heidän tärkein ja isoin työnsä on opetella edessä olevan konsertin partituuri eli lukea nuotteja ja tuntea koko moniääninen teos niin hyvin, että he pystyvät live-tilanteessa reagoimaan välittömästi, joka ainoaan väärään nuottiin, jonka orkesteri saattaa soittaa.

Opiskelu on muun muassa sen reagointitaidon opettelua. Siinä ei pelkkä tahtipuikon heiluttelu riitä, koska tärkein työkalu on oma kroppa. Orkesterin kanssa kommunikoidaan myös katseilla, ilmeillä ja eleillä. Sormen tai kulmakarvankin liikahdus kuuluu seurauksina orkesterin soitossa. Elokuvassa kuultavan lausahduksen mukaisesti osa johtajaksi opettelua on oppia näyttämään orkesterille mitä haluaa kuulla.

Opetus voi olla rankkaa

Yksi elokuvassa esiin nousevista opettajista on Radion sinfoniaorkesteri RSO:n nykyinen ylikapellimestari Hannu Lintu, jonka ajoittain pedantilta vaikuttavaa opetustyyliä maustaa herkullinen sarkastisuus. Herkkänahkaisemmille opiskelijoille saattaisi käydä rankaksi kuulla Linnun huomautuksia tyyliin: Älä nyt tee noin, tuohan on pelkkää tahdinlyömistä. Tämä ei ole marssi, eikä tahtipuikko ole mattopiiska.

Opintojensa loppuvaiheeseen päästyään opiskelijat ovat arvatenkin jo tottuneet opettajaansa.

Orkesterinjohdon luokan opetuksessa käy ilmi se pyörryttävä monipuolisuus, jolla taiteentekoa Suomessa opetetaan. Monin paikoin orkesterin johtaminen muistuttaa balettitanssia siinä mielessä, että kapellimestarin on suhtauduttava orkesteriinsa kuin tanssipartneriin, johon luottamista on erikseen opeteltava. On hallittava höyhenenkeveys ja myrskyn raivo, eikä orkesteria saa unohtaa.

Opiskelija Emilia Hoving kuuntelee kapellimestari Atso Almilan opastusta.

Yhteys orkesteriin päällä koko ajan

Orkesteriin on oltava koko ajan yhteydessä joko katseella tai tahtipuikolla, sillä muuten kontaktin menettää ja konsertti on pilalla. Kuvatuista opiskelijoista Emilia Hoving saa sanottua oleellisen asian käydessään Sundsvallissa johtamassa joululaulukonsertin: Läpimurto voi tulla milloin vain, millaisen musiikin kanssa tahansa. Sen ei tarvitse olla jokin Gustav Mahlerin suuri sinfonia.

Aasialaissyntyinen opiskelija I-Han Fu pitää siitä, että Suomessa ihmiset antavat toisille tilaa. Opiskellessaan hän on saanut tilaa opettajiltaan.

Elokuvasta käy moneenkin kertaan ilmi, että Suomella on maine hyviä muusikoita ja etenkin kapellimestareita tuottavana maana. Maailmanmaineeseen nousseita suomalaissyntyisiä orkesterinjohtajia ovat muun muassa Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä, Sakari Oramo, Susanna Mälkki ja Santtu-Matias Rouvali. Hekin ovat vain osa tunnetuimmista.

Suomen maineen kapellimestarihautomona on synnyttänyt hyvä koulutus. Ja juuri siitä elokuva antaa näytteen.

Antti Selkokari

Orkesterin edessä

Ohjaus ja käsikirjoitus: Anna-Karin Grönroos
Kuvaus: Mika Mattila
Henkilöt: Emilia Hoving, I-Han Fu, James Kahane, Atso Almila, Hannu Lintu, Susanna Mälkki
Kesto: 1 h 15 min
Ikäraja: S
Ensi-ilta: 7.2.2020

Elokuvaa esitetään Finnkinon elokuvateattereissa ja Tampereella myös Arthouse Cinema Niagarassa.