Birds of Prey (and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) on melkoinen nimihirviö, ja se on aiheuttanut jo päänvaivaa yhdysvaltalaisissa teatteriketjuissa julkaisunsa jälkeen. Osa teatteriketjuista päätti muuttaa elokuvan nimen muotoon Harley Quinn: Birds of Prey selvitäkseen helpommalla lippukassoilla ja nettisivujen hakuoptimoinnissa.

Suomessa elokuvan nimeä ei ole käännetty, mikä on sääli, sillä koko litanian hupsuus ei englanninkielisenä välttämättä kaikille katsojille välity. Amatöörikääntäjän sanoin kyse on suurin piirtein ”erään Harley Quinnin ihanasta voimaantumisesta”.

DC-sarjakuvien elokuvauniversumissa tapasimme tämän Margot Robbien esittämän Harley Quinnin ensimmäistä kertaa Jokerin tyttöystävänä elokuvassa Suicide Squad (2016). Elokuva floppasi fanien ja kriitikkojen osalta, mutta oli ihan kohtuullinen kaupallinen menestys sekavuudestaan huolimatta. Toistaiseksi näyttää siltä, että Birds of Preylle on käymässä toisin päin.

Edeltäjäänsä parempi Birds of Prey nimittäin on. Siihen ei toki vaadita kovinkaan paljoa, ja Birds of Preytakin voi syyttää ties mistä – rankasta väkivallasta ohuisiin hahmoihin ja löyhään juonentapaiseen.

Toisaalta, monet ihmiset nauttivat silloin tällöin viihteestä, jossa räiskyvä toiminta peittää ammottavimmat juoniaukot. Jotkut ovat sitä mieltä, että realistinen väkivalta on sekin parempaa kuin digimössöhirviöiden mäiskintä sinne tänne ilman mitään todellisia seurauksia. Digimössöhirviöistä puheen ollen, välillä on virkistävää nähdä pahis, joka on liioitellun karikatyyrimäinen sadistinen ihminen.

Syvällisen hahmon uskottavan kehityskaaren sijaan joskus nyt vaan on hauskempaa katsoa kyseenalaisen moraalin omaavien, hieman lapsenomaisten sarjakuvahahmojen irrationaalista käyttäytymistä valkokankaalla, vaikkei sietäisi heitä hetkeäkään tosielämässä.

Minua Harley Quinnin ihana voimaantuminen onnistui viihdyttämään.

Elokuva on ollut Margot Robbien oma lempiprojekti, ja hän onkin yksi sen tuottajista pääosan esittämisen lisäksi. Robbien intohimo hahmoaan kohtaan näkyy lopputuloksessa. Harley Quinnin hahmo pelasti jo sen vähän, mitä Suicide Squadista oli pelastettavissa, mutta Birds of Prey on täysin hänen harteillaan – hyvällä tavalla. Robbien suoritus olisi palkintopystien arvoinen, mutta saapa nähdä jaetaanko niitä koskaan niin sanotuista sarjakuvaelokuvista muille kuin Jokerin esittäjille.

Robbien Harley Quinn on samaan aikaan neuvokas ja ilkikurinen, melko moraaliton mutta kuitenkin vähän empaattinen. Räikeä, hillitön ja silti elegantti. On vaikea kuvitella ketään muuta rooliin, sillä Robbie on hionut Harleyn roolin omakseen jokaista elettä ja äänenpainoa myöten. Ainoa mitä toivoisin lisää, olisi se, että Harleyn entisen elämän tausta psykologina (ennen kuin hän muuntautui happokylvyn ansiosta antisankariksi) näkyisi käsikirjoituksessa enemmän kuin parina irrallisena heittona.

Tämäntyyppisen toimintaelokuvan luonteeseen kuuluu, ettei hahmojen sielunelämään päästä kovin syvälle, sillä mäiskettä ja jännitystä täytyy olla riittävästi. Harley Quinnia käsitellään luonnollisesti eniten, mutta täysin hänen varjoonsa elokuvan muut hahmot eivät jää. Black Canarya esittävä Jurnee Smollet-Bell on pätevä yllättävät taistelukyvyt oppineena klubilaulajana, mutta hänen taustoillaan ja kyvyillään ehditään enimmäkseen härnätä katsojaa.

Mary Elizabeth Winstead kauriinsilmineen sopii hyvin mysteerisen, mutta sosiaalisesti nolon tappajan rooliin. Rozie Perez esittää paatunutta etsivää sopivalla yrmeydellä, mutta käsikirjoituksessa on sorruttu vanhaan kunnon “vihainen juoppoetsivä” -kliseeseen. Vasta 13-vuotias Ella Jay Basco on ensimmäisessä elokuvaroolissaan Cassandra Cainina (joka on yksi tulevista Batgirleista) varsin mainio.

Ewan McGregorin esittämä sadistinen Black Mask sen sijaan jättää hämmentyneen olon. Välillä McGregorin dramaattisen liioitellut eleet toimivat nerokkaasti käsikirjoituksen kanssa. Hetkeä myöhemmin sama kiusaannuttaa. Seuraavaksi olen jo valmis uskomaan, että hahmon kuuluukin olla vaivaannuttava.

”Margot Robbie on hionut Harleyn roolin omakseen jokaista elettä ja äänenpainoa myöten.”

Elokuvan jälkeen havahdun siihen, että Black Maskia ja hänen rikoskumppaniaan Victoria on syytetty sekä antagonistien koodaamisesta homoseksuaaleiksi, että niin sanotusta queer baitingista – eli siitä, että katsojalle vihjataan hahmojen olevan queer kuitenkaan sanomatta sitä suoraan. Samaan aikaan halutaan miellyttää kaikkia, eikä varsinkaan suututtaa ketään.

Jälkikäteen ajatellen väitteet tuntuvat aivan perustelluilta. Mikäli Birds of Prey olisi olemassa tyhjiössä, ei tällä olisi mitään merkitystä. Pitkässä valtavirtaelokuvan historiassa sillä on kuitenkin väliä, kun vähemmistöidentiteettejä kerta toisensa jälkeen joko demonisoidaan tai pyyhitään pois. Tai molempia samaan aikaan.

Mikäli tämän vian pystyy tai haluaa sivuuttaa, Birds of Prey on lajissaan virkistävä supersankaritoimintaelokuva. Se näyttää kaikessa värikkyydessään hyvältä, toiminta on vaihteeksi hyvin fyysistä eikä perustu täysin ehtymättömiin supervoimiin. Musiikki on valittu huolella, vaikka Heartin Barracuda onkin jo hieman liian ilmeinen kappale taistelukohtaukseen.

Elokuva hauskuuttaa, ja pienet yksityiskohdat ovat jo onnistuneet ilahduttamaan faneja siinä määrin, että ilmiötä yhdestä hiuslenkkikohtauksesta voinee kutsua viraaliksi. Pitkätukkaisilla supersankarifaneilla on ollut jotain hampaankolossa tähän asti.

Birds of Prey ja erään Harley Quinnin ihana voimaantuminen ei ole lajissaan millään mittarilla täysosuma, mutta viihdyttävä ja hauska se on. Nähtäväksi jää, tarkoittaako elokuvan keskinkertainen lippukassamenestys ja pienet kauneusvirheet sitä, ettei tämänkaltaisia yrityksiä tehdä korkean ikärajan toimintaelokuva hieman aiemmasta poikkeavalle kohdeyleisölle enää nähdä. Toivottavasti ei.

Riikka Oksanen