Suomalaisen kulttuurin tragikoominen helmi kalsarikännit nyt myös tanssielokuvana

Kotibileistä on nuoruusmuistoja useimmilla ja tähän kytkeytyy sittemmin maailmanmaineeseenkin noussut, kotoperäinen kalsarikännien käsite. Perusajatuksena on se, että juodakseen itsensä humalaan ei välttämättä tarvitse pukeutua, laittautua tai olla edes sosiaalinen. Voi hyvin ryypätä yksin kotona tai pikkuporukalla jonkun kodissa.

Kalsarit ovat hyväksyttävä asuste, kun tarkoituksena on humalahakuinen juominen eikä liitely seurapiireissä. Asia on siis herkullisen tunnistettava kaikessa tragikoomisuudessaan ja siksi siitä on syntynyt muiden kulttuurituotteiden ohella tanssielokuva.

Kalsarikännit on Joensuussa Yksin sateessa -tanssifestarilla ensi-iltansa saanut kiehtova, pieni elokuva, jossa koreografia on Jarkko Mandelinin käsialaa ja jossa tanssivat Salvador Ikonen, Nikolai Karentzki, Mathilda Kauppila, Katja Mustonen, Ella Seikkala ja Jasu Parviainen. Elokuvan on tuottanut Pohjois-Karjalan tanssitaiteen tuki ry.

* *

Mustilla verhoilla rajattuun tilaan on tuotu sohva ja maltillisesti muuta rekvisiittaa. Sitten simuloidaan kotibileet, jossa nousuhumalan ja romahduksen, uuden nousun ja kiihtyvän tahdin saattelemana päädytään ties mihin. Samalla leikitellään ajatuksella siitä, että ihmisen luonteeltaan oikullinen muisti värittää tapahtumia jälkikäteen. Todellisuuden raja on veteen piirretty viiva.

Välillä leffa on kuin Prodigyn musiikkivideo ja muutenkin leffassa tuntuisi olevan aika vahva ysäriviba. Sehän ei ole huono asia. Ehkä koreografiaa ei voi erityisen eheäksi luonnehtia, mutta ainakin se pitää katsojan hereillä vaihtelevuudellaan.

Elokuvan draamankaari on kontekstissaan johdonmukainen. Sen rikkonaisuus palvelee kokonaisuutta. Toteutus on tyylikäs, mutta ehkä liian maltillinen. Olisiko kamera voinut mennä välillä enemmän iholle ja välillä taas selkeästi laajempiin kuviin? Ehkä olisin toivonut enemmän myös tanssijoiden liikkeeseen keskittymistä jatkuvan yleiskuvan sijaan.

Olisiko ollut mahdotonta mennä oikeasti jonkun olohuoneeseen – autenttiseen ympäristöön – tekemään leffa? Se olisi jo itsessään tuonut tanssiin lisää intensiteettiä ja draamaa. Toki budjetti- ja aikataulukin asettavat rajoja ja leffa toimii näinkin. Silti huomasin haaveilevani tällaisesta hiukan isompana tuotantona. Se kertoo jossakin määrin siitä, että vision ja käytettävissä olevien resurssien sovittelu ei ole täysin onnistunut.

Liian harvoin tulee tanssielokuvia vastaan. Elokuva ja tanssi käyvät jo lähtökohtaisesti hyvin yhteen, kun nimenomaan liikkeen näyttämisestä on kyse. Olen itse elävä esimerkki siitä, kuinka hyvä tanssielokuva voi toimia sisäänheittoteoksena tanssitaiteen maailmaan. Minulle se elokuva oli takavuosina Pina Bauschista kertova Wim Wenders -elokuva Pina (2011).

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua