Aretha Franklin (1942–2018) oli kiistatta yksi rytmimusiikin suurista laulajista. Erityisesti 1960-luvulla hän levytti hitin toisensa perään ja sai laajempaakin symbolista merkitystä kansalaisoikeusliikkeen myötä.

Vuoden alussa 1972 tuolloin 29-vuotias Franklin oli uransa huipulla ja päätti julkaista gospel-albumin, joka samalla tekisi kunniaa hänen omille juurilleen. Franklin oli kuuluisan pastorin tytär ja kiersi isänsä mukana esiintymässä jo nuorena tyttönä. Alan musiikki oli siis hänelle läpikotaisin tuttua.

Tupla-lp päätettiin äänittää elävänä yleisön edessä Los Angelesin varsin pahamaineisessa Wattsissa sijaitsevassa New Temple Missionary Baptist -kirkossa. Sessiot kuvattiin myös elokuvaksi Sydney Pollackin ohjauksessa. Äänilevystä tuli valtava, miljoonia myynyt menestys, mutta elokuvan kävi huonosti. Jostain syystä kuvan ja äänen synkkaus jäi tekemättä, eikä dokumenttia saatu valmiiksi.

Vuosikymmeniä myöhemmin elokuvaa alettiin kuitenkin restauroida julkaisukuntoon, mutta tällä kertaa Franklin itse harasi julkaisua vastaan. Olisi mielenkiintoista tietää miksi. Franklinin kuoltua perikunta lopulta siunasi hankkeen.

Amazing Gracen kuvat ovat rakeisia ja hikisiä, mutta tunnelmaa riittää. Aretha Franklinin ääni on huippukunnossa.

Jokaisen sielukkaan musiikin ystävän kannattaa katsoa Amazing Grace -elokuva, mutta arvosteltavaksi se on hankala tapaus. Filmin dokumentaarinen arvo on viiden tähden luokkaa, mutta elokuvana teos on vähän rähjäinen ja aika tavanomainen tallenne. Toisaalta voi ajatella niinkin, että elokuva on totuudellinen, eikä rosoja ole pyrittykään siivoamaan pois.

Temple Missionary Baptist -kirkko on vaatimattoman näköinen paikka, eivätkä sinne tänne levitellyt ääni- ja kuvauslaitteet paranna vaikutelmaa. Tästä syystä ns. ”upeita kuvakompositioita” ei nähdä, vaan saamme katsella lähietäisyydeltä hikisiä ihmisiä töissään rojujen keskellä. Pollackin ohjauskin vaikuttaa jokseenkin satunnaiselta. Paikoin jälki on silti erittäin kiinnostavaa, kun kuoro eläytyy ja lähietäisyydellä oleva yleisö hilluu. Tätä nykyä turvatoimet olisivat taatusti toista luokkaa.

Aretha Franklin ja Southern California Community Choir -kuoro.

Hämmästelin elokuvaa katsellessani pastori James Clevelandin suurta roolia. Hän tekee kaikki juonnot ja paimentaa Franklinia kuin pikkutyttöä, joka seisoo hiukan ujona saarnastuolissa laulamassa. Toisaalta Cleveland oli itse gospelin supertähti, jolle tällaisen tilaisuuden isännöinti sopi hyvin. Hän oli myös tuntenut Franklinin jo pitkään. Itsetietoista glamouriaan Franklin esittää oikeastaan vain saapuessaan toisen päivän äänityksiin lievästi sanoen näyttävässä turkistakissaan.

Sivulliselta Franklin näyttää siinäkin vaiheessa, kun puhumaan kutsutaan hänen isänsä C.L. Franklin. Isä oli taitaville saarnamiehille ilmeisen yleiseen tapaan melkoinen häntäheikki, ja konsertissa hänen seuranaan on yksi Franklinin esikuvista, takavuosien gospeltähti Clara Ward. Isä-Franklinilla ja Wardilla oli tiettävästi pitkä suhde, joskin elokuvaa kuvattaessa Ward oli jo pahasti alkoholisoitunut ja kuoli seuraavana vuonna.

Mutta kun aletaan laulaa, Franklin ottaa paikkansa. Pastori Cleveland on itsekin hieno tulkitsija, mutta jättää huippuhetket suosiolla Franklinin hoidettavaksi. Yksi tällainen on nimikappale Amazing Grace, jota Franklin venyttelee ja vanuttelee mielensä mukaan, fiiliksestä tinkimättä. Yleisön ja kuoron reagointi lauluun on näkemisen arvoista.

Vanhaa musiikkifania ihastuttaa myös Franklinin bändi, jossa ovat mukana sellaiset legendaariset sessiomuusikot kuin kitaristi Cornell Dupree, basisti Chuck Rainey ja rumpali Bernard Purdie – kyllä kulkee!

Erik Ahonen