Martin Scorsese on aikamme merkittävin elokuvataiteilija. Keneltäkään toiselta ohjaajalta ei löydy vastaavaa määrää mestariteoksia. Taksikuski (1976), Kuin raivo härkä (1980), Mafiaveljet (1990), Casino (1995), The Wolf of Wall Street (2013). Näiden hienojen elokuvien lisäksi Scorsese on aito elokuvahullu ja connoisseur – hän todella tietää elokuvista, ymmärtää elokuvien kieltä.

Kyllä. Olen Scorsese-fani. Ja myös Scorsesen luottoleikkaajan Thelma Schoonmakerin fani.

Siksi olikin tuskallista katsoa Scorsesen uusinta ohjaustyötä, Netflixin tuottamaa elokuvaa The Irishman. Sillä yli kolmetuntisesta elokuvasta kaksi kolmasosaa on huonointa mahdollista Scorsesea.

The Irishman sai ensi-iltansa elokuvateattereissa Suomessa perjantaina 22.11.2019. Netflixissä elokuvan voi nähdä 27.11.2019 alkaen.

* *

The Irishman kertoo todelliseen henkilöön perustuvan tarinan amerikkalaisen mafian ”seinämaalarista” eli ammattitappaja Frank Sheeranista (1920–2003). Sheeranilla oli isän puolelta irlantilaiset sukujuuret, joten italialaistaustaisessa mafiayhteisössä hänet tunnettiin ”Irlantilaisena”.

Scorsesen elokuva pohjautuu Charles Brandtin kirjoittamiin Sheeranin muistelmiin I Heard You Paint Houses (2004). Elokuvassa näytetään, kuinka Sheeran tutustuu Bufalino-perheen Russel Bufalinoon ja ryhtyy mafian työrukkaseksi, ja kohoaa alansa ”huipulle”, yhä kovempiin tehtäviin. Lopulta Sheeran päätyy myös ammattiyhdistyspomo Jimmy Hoffan lähipiiriin, jopa tämän ystäväksi.

Kirjan on elokuvakäsikirjoitukseksi kirjoittanut Steven Zaillian, joka ei ole vailla meriittejä hänkään. Hän on saanut Oscar-pystin Schindlerin listan (1993) käsikirjoituksesta, ja on työskennellyt myös Scorsesen kanssa aiemmin elokuvassa Gangs of New York (2002).

Nimirooliin Irlantilaiseksi on saatu Scorsesen uran tärkein näyttelijä, Robert De Niro. Muissa päärooleissa ei ole yhtään heikompia nimiä, sillä Russel Bufalinoa esittää melkein yhtä usein Scorsesen elokuvissa nähty Joe Pesci. Ja kuin kaupanpäälliseksi on saatu vielä Al Pacino Hoffan rooliin.

Hengästyttävää. Nimilistan perusteella voisi luulla, että tässä on jokaisen Scorsese-fanin unelmaelokuva.

Mutta se on sitä vain paperilla.

* *

The Irishman on kestoltaan kolme ja puoli tuntia. Tämä ei etukäteen juurikaan huolestuttanut, sillä tokihan hyvää elokuvaa jaksaa katsoa pitempäänkin.

Mutta Martin Scorsesen The Irishman on valitettavasti todella puuduttavaa nähtävää. Reilut kaksi tuntia katselin elokuvaa yhä kasvavan hämmennyksen vallassa ja pohdin, että näinköhän joudun antamaan suosikkiohjaajalleni vain yhden, korkeintaan kaksi tähteä.

Elokuva on sekava, ihan koko mitaltaan. En todellakaan kaipaa elokuvilta kronologisuutta, eikä haittaa, jos hypitään paikasta ja ajasta toiseen, mutta se pitää osata. Nyt en ymmärrä, mitä on tapahtunut. Ihan kuin Scorsese olisi äkkiä kadottanut taitonsa, tai leikkaajanero Schoonmaker. Vai onko käsikirjoituksen suhteen ollut ongelmia? En ollut tyytyväinen aikoinaan myöskään aiempaan Scorsesen ja Zaillianin yhteistyön hedelmään, Gangs of New Yorkiin.

Joka tapauksessa: The Irishmanin kerronta on aivan ihmeellistä poukkoilua, mihinkään ei keskitytä, ja sisäkkäiset kehyskertomuksetkin on huonosti rakennettu.

Eikä tässä vielä kaikki.

Iso osa elokuvan kohtauksista on huomattavan tylsiä. Kohtauksissa on sitä tyypillistä Scorsese-jankutusta, kinastelua triviaaleista asioista, joista on tullut jopa Scorsese-elokuvien tavaramerkki. Yleensä nämä kohtaukset ovat olleet mainioita.

Mutta The Irishmanin jankutuskohtauksista puuttuu jännite, lähes kaikista. Kinastelu jää tylsän jaanauksen asteelle – ja melkein tulee surullinen olo: näinkö nyt ohjaaja ja luottonäyttelijät vain toistavat vanhaa. Kun se on ennekin toiminut. Mutta nyt ei vaan toimi.

Ja kun alkuun päästiin, kerronpa myös senkin, että elokuva näyttää visuaalisesti köyhältä. Elokuvasta puuttuu visuaalinen lennokkuus, Scorseselle ominainen tyyli. Välillä siitä näkyy pilkahduksia, scorsesemaisia kamerakuljetuksia on yritetty, mutta nekin vaikuttavat enemmän väsyneeltä toistolta kuin todellisen mestarin näytteiltä.

”Eräs The Irishmanin ongelma on se, että elokuvassa vilisee porukkaa kuin pipoa, ja on todella vaikeaa pysyä kärryillä kuka kukin on.”

Visuaalisesti The Irishman on tavanomaista televisioelokuvatasoa, jos sitäkään. Jopa näyttelijöiden maskeeraus – se tavanomainen tv-maski – näyttää kököltä. Oikein ihmetyttää, mihin Kankkulan kaivoon elokuvan noin 140 miljoonan dollarin budjetti oikein on lapioitu.

Ainakin jonkin verran rahaa ja aikaa on käytetty digitaaliseen maskeeraukseen. Elokuvan päähenkilöiden, Robert De Niron ja Joe Pescin kasvot on nimittäin nuorennettu digitaalisesti. En pidä ratkaisusta, sillä digimaski – vaikka taitavakin – näkyy kyllä. Tämä ei kuitenkaan elokuvaa kaada, jos ei nyt kyllä nostakaan. Joten ei siitä sen enempää.

Koska elokuva perustuu todellisiin historian henkilöihin, elokuvalla on myös tarinana erittäin suuri kiinnostavuusarvo. Voisi odottaa, että nyt saamme nähdä, miten mafia on toiminut toisen maailmansodan jälkeisessä Yhdysvalloissa, ja miten Jimmy Hoffa piti ammattiyhdistysliikettä rautaisessa otteessaan.

Mutta kaikki nämä mahdollisuudet hukataan. Ei tule suurta kertomusta, vaan epämääräinen tilkkutäkki.

Eräs The Irishmanin ongelma on se, että elokuvassa vilisee porukkaa kuin pipoa, ja on todella vaikeaa pysyä kärryillä kuka kukin on. Hieman helpottaa se, että gangsterit esitellään lyömällä heihin tekstileima: kerrotaan, millä tavalla kyseinen henkilö on lopulta kohdannut loppunsa – ja yleensähän loppu ei näissä piireissä ole ollut seesteinen. Tämä on elokuvan harvoja hyviä oivalluksia, ja hitusen helpottaa katsomista. Netflix-katsomisessa voi toki hyödyntää myös nykyisin suosittua ”katson draamaa tosihenkilöistä ja googlaan” -tekniikkaa.

* *

Mutta joko nyt päästään niihin kehuihin?

Miksi The Irishman ei sittenkään ole yhden tai kahden tähden surullinen epäonnistuminen, vaan pinnistää alhostaan voiton puolelle kolmeen tähteen?

Elokuvan viimeinen tunti lopulta oikeuttaa The Irishman -elokuvan olemassaolon. Sillä mitä lähemmäs kuolemaa tullaan, sitä elävämmäksi The Irishman -elokuva muuttuu.

The Irishman -elokuvassa Scorsese tekee näkyväksi mafiaelämän karkeat lainalaisuudet. Kukaan ei voi luottaa keneenkään. Tutussakin porukassa on syytä miettiä, millä penkillä autossa istuu. Kun kaikki työkaverit ovat murhaajia, todellista ystävyyttä ei ole olemassa.

Tämä on rikollisen mafiamiehen kohtalo, tarina pimeääkin pimeämmästä yksinäisyydestä. Ainoa kunnia on vaitiolon kunnia, joskaan mitään palkintoa ei tästäkään ole luvassa.

Sillä meillä kaikilla on lopulta sama kohtalo, jonka edessä olemme samanarvoisia. Vanhuus. Rapistuminen. Kuolema.

Ja tuntuu siltä, että nyt 77-vuotias ohjaaja ymmärtää tämän paremmin kuin koskaan aiemmin – samoin kuin ikääntynyt näyttelijäkaarti, saman ikäluokan pääosanesittäjät.

Vaikka en ole aivan tyytyväinen pääosakolmikon näyttelijäsuorituksiin, on tärkeää, että elokuvassa on juuri De Niro ja Joe Pesci – heidät tarvittiin tähän jo elokuvahistoriallisista syistä. Vaikka kaksikon yhteisissä kohtauksissa on jotakin kömpelöä ja vaivaannuttavaakin, tämä korostaa tarinan hahmojen henkilösuhteiden pinnallisuutta.

Sen sijaan Al Pacino Hoffana ei ehkä ole sittenkään onnistunein valinta. Pacino riehuu ja huutaa samalla tavalla kuin on huutanut monessa roolissa aiemminkin. Nyt mennään maneerien varassa. Ehkä paremmin ohjatussa ja käsikirjoitetussa elokuvassa Pacino olisi pystynyt parempaankin.

Sivuosissa sen sijaan nähdään kiinnostavia pieniä valopilkkuja. Anna Paquinin rooli Sheeranin Peggy-tyttärenä on pieni – mikä varsin usein on Scorsesen elokuvissa naisroolien kohtalo – mutta rooli ei ole ollenkaan mitätön. Tytär on Sheeranin peili, josta hän näkee itsensä, ja viheliäisen ystävyytensä Bufalinon kanssa. Pientä tytärtä näyttelevä Lucy Gallina ja Anna Paquin kertovat pelkällä katseellaan tietävänsä asioiden todellisen laidan.

Ja piipahtaapa elokuvassa myös Harvey Keitel – hyvin samanlaisena kuin kaikissa aiemmissa rooleissaan, mutta mitäpä sitä täydellistä muuttamaan.

* *

Vaikka The Irishman syvenee loppua kohden, en silti pysty sulattamaan sitä, että peräti kaksi kolmasosaa elokuvasta on sekavaa ja kömpelöä kerrontaa. Ja jääpä aivan päällimmäiseksi sellainen tunne, että myös loppukolmanneksen olisi voinut kertoa paremmin, jos asian eteen olisi nähty enemmän vaivaa.

Arvosteluasteikossa elokuva yltää juuri ja juuri kolmeen tähteen, ja tässäkin saattaa olla puolikas tähti fanilisää. Näin ainakin omalla kohdallani. Muualla maailmassa sen sijaan taitaa olla vieläkin kovempia Scorsese-faneja.

Yleensä en paljon muiden kritiikkejä lueskele, kun itse kirjoitan elokuvasta. Nyt katsoin ennen oman juttuni viimeistelyä netistä muiden kritiikkien otsikoita ja tähdityksiä. Algoritmit tarjosivat näkyvilleni paljon myönteisiä arvioita, neljää ja viittä tähteä. ”Mestariteostakin” hehkutettiin.

Joten älkää ihmeessä vain minua uskoko.

Kaarina Lehtisalo