Ravintola toimii kuin tehdas – arviossa ensi-iltaelokuva Keittiöelämää

Anna Dias ja Raúl Briones. Kuva: Cinemanse

Yllättävän harvan tarinan taustalla on ravintola ja erityisesti keittiö ja sen kaaosmainen kiire päivästä toiseen, niin paljon kuin ihmiset käyvätkin ravintoloissa, joko asiakkaina tai töissä.

Meksikolaisen Alonso Ruizpalacios Keittiöelämää perustuu löyhästi Arnold Weskerin näytelmään The Kitchen (1957). Suurin osa elokuvan ravintolan työntekijöistä on maahanmuuttajia; latinoita, italialaisia tai albaaneja, osa esimiesasemassa olevia. Omistajista ei puhuta juuri mitään, vain heidän edustamastaan maailmankuvasta.

Keittiössä on kymmeniä kahden hengen ruoanlaittopisteitä. Niiden välissä on käytävä, josta tarjoilijat hakevat asiakkaille tilatut annokset. Ruokaa laittavat enimmäkseen 30-40–vuotiaat miehet, joskus heidän apunaan on nainen.

* *

Tarina alkaa, kun Estela (Anna Diaz), parikymppinen nuori nainen, saapuu Meksikosta New Yorkiin. Hän löytää The Grill -ravintolan Times Squarelta. Kulku ravintolan työhönottoon ja keittiöön on kuin kävelisi kaivoksessa, pitkin mutkikkaita betonikäytäviä. Erehdyksen ja onnen kautta Estela palkataan kokiksi.

Estela tukeutuu Pedro-nimiseen kokkiin (Raúl Briones), joka on kotoisin samalta paikkakunnalta. Pedro tunnistaa tytön ja auttaa tämän alkuun.

Edellisenä iltana ravintolan kassasta on kadonnut yli 800 dollaria, jonka varastamisesta Luis (Eduardo Olmos) ja suuri johtaja Rashid (Oded Feher) syyttävät työntekijöitä. Yksi ehdokas varkaaksi on Pedro, jonka tyttöystävä Julia (Rooney Mara) tarvitsee rahaa aborttiin.

Keittiö on kuin pienoismalli yhteiskunnasta, siitä jonka luulimme jo olevan menneisyyttä. Kaupunkien ravintolat ja palvelut toimivat näiden parjattujen maahanmuuttajien palvellessa asiakkaita. The Grillissä heitä on paljon muissakin töissä kuin kokkeina ja tarjoilijoina. Työt sujuvat ronskin huumorin, pienten kinastelujen ja tappeluiden siivittämänä.

Ravintolaa johtavalle Rashidille tärkeää on vain hänen ”maailmansa”, ravintola ja keittiö, jossa työntekijöiden nopea toiminta ja asiakkaiden läsnäolo merkitsevät rahaa.

Työntekijöiltä pomo esittää kysymyksiä vain ongelmatilanteissa: ”miksi he tuhoatte maailmani”. Hänen maailmansa tuhoutuu, kun koneet ja ihmiset eivät toimi hänen edellyttämällään tavalla.

Ravintolassa työskentelevät viettävät päivänsä ja iltansa ravintolassa, sitten he menevät jonnekin nukkumaan ja palaavat taas vuorollaan. Nämä etunimelliset puhuvat toisilleen, usein rankalla huumorilla tai lyhyillä lauseilla. Jos ulkona tupakkatauolla puhutaan unelmista, ne ovat realistisia ja liittyvät ihmissuhteisiin, työlupaan tai rahaan.

Rooney Mara. Kuva: Cinemanse

* *

Alonso Ruizpalaciosin käsikirjoittama ja ohjaama draama on raaka kuvaus tämän ajan työstä, joka vie enimmän osan päivästä.

Harva elokuva käsittelee työtä tai työpaikkaa näin tarkasti. Alkuperäisestä näytelmäkäsikirjoituksesta Ruizpalacios on sovittanut jäntevän draaman työstä, hyväksikäytöstä ja maahanmuuttajien elämän epävarmuudesta. Tapahtumia koristellaan ruokalajeilla.

Näyttelijöistä erityisesti Raúl Briones ja Rooney Mara ovat rennosti, äänekkäästi ja asemastaan välittämättä omia itsejään. Anna Diaz on perinteisempi maahanmuuttaja, joka muuttuu vuorokaudessa ujosta tytöstä varmemmaksi. Spenser Granese (Max) on kuumakalle, joka pitää itseään hiukan parempana kuin muut, onhan hän valkoinen. Lee Sellars (pomo) huutaa raivolla kaiken keittiöhenkilökunnan ja tarjoilijoiden syyksi.

Katsojalle jää ahdistava tunne ja pieni pelko siitä, että ravintolassa käydessä pitäisi päästä katsomaan keittiön henkilökuntaa. Liioitellutkin tapahtumat kertovat arjesta, joka on turhan lähellä todellisuutta. Tarinat voisivat olla melkein minkä tahansa palveluammatin kuvausta.

Maija Kääntä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua