Pixarin Soul – Sielun syövereissä -animaatioelokuva muistuttaa länsimaisen ihmisen turhamaisuudesta

Kuvat: Walt Disney Studios Motion Pictures

Soul – Sielun syövereissä on Pixar-animaatiostudion elokuva, jonka juoni noudattelee yhtiön aiempien elokuvien juonia. Inside Out – mielen sopukoissa (2015) ja Coco (2017) on tehty samalla kaavalla. Mieleen hiipii jo ajatus, että eikö Pixarilla osata enää kuin kierrättää vanhaa.

Elokuvassa koulun musiikinopettaja Joe Gardner (äänenä Joonas Saartamo) saa eräänlaisessa elämän ja kuoleman välitilassa oppilaakseen hankalan sielun numero 22 (Pirjo Heikkilä), jota ei maailmaan astuminen juuri nappaa. 22 hengailee mieluummin hippiystäviensä seurassa, ja kaikki mitä elämä voisi hänelle tarjota tuntuu ikävystyttävältä. Siis tyypillinen teini uravalinnan edessä.

Elokuvan pääosassa on aikuinen mies, siinä soitellaan menevää improvisaatiojatsia ja tarina pohtii elämän tarkoitusta. Tarinassa viitataan mm. Nikolaus Kopernikukseen, Gandhiin ja George Orwelliin. Onkohan elokuva kuitenkin tarkoitettu enemmän aikuisille kuin lapsille?

Inside Out oli selkeästi kohdennettu lapsille, vaikka siinäkin oli samalla tavalla vaikeasti hahmottuva maailma. Cocossa oli nokkela juoni mutta hieman tahmeaa kerrontaa. Cocossa kuolema tehtiin hyväksyttäväksi hyvin lempeästi, ja vaikeaa aihetta käsiteltiin myös Pixarin Eteenpäin-elokuvassa (2020).

Elävien ja kuolleiden maailman välissä asustaa lystikkäitä pieniä sieluja.

Soulin hankalin asia on abstrakti, monimutkainen maailma. Sitä esitellään juurta jaksain, jolloin nuorimmat katsojat putoavat kärryiltä ja kyllästyvät. Animointi on Pixarin tyyliin komeaa, ja nuoret sielut sekä Joen muumimainen sielunmentorimuoto ovat hauskoja, samoin kuin kadunkulmassa jongleeraava valaistunut hippi Kuutuuli.

Nykyajan animaatioiden suurin synti on niin ohut juoni, että käsikirjoituskaava paistaa läpi, ja koko ajan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Pixarin elokuvissa tätä ongelmaa ei esiinny, vaan tarinat ovat monipolvisia ja naurattavat niin aikuisia kuin lapsiakin.

Soulin parasta antia on alku. Vaikka jo trailerin ja juonikuvauksen perustella tietää mitä odottaa, elokuva tempaisee niin hyvin mukaansa, että juonenkäänteet yllättävät kaikesta huolimatta. Suurimmat tunteet herätetään kuitenkin jo alussa, eikä loppu enää palkitse samalla tavalla.

Musiikinopettaja Joe Gardner kulkee onnellisena kaupungilla saatuaan unelmatarjouksen.

Elokuva käsittelee länsimaisen ihmisen eksistentiaalista olemassaolon kriisiä. Miksi minä olen täällä, mistä löytäisin merkityksen elämälleni, ja kuinka menestyisin niin, että ansaitsen sekä yhteisön arvonannon että itsekunnioituksen.

Vaikka itsekin joskus painiskelen samojen ajatusten kanssa, en voi olla miettimättä niitä, joilla ei moisiin ylellisiin ajatuksiin ole varaa. Tämä on kenties tiedostettu myös Pixarilla, ja maapalloa kuvatessa näytetään Kiinaa ja Intiaa, joissa miljardit ihmiset kamppailevat päivittäin olemassaolostaan ja hengissä pysymisestään.

Voi myös olla, että maita näytetään vain siksi, että ne ovat suuria markkina-alueita, eikä kukaan ole edes tullut ajatelleeksi elokuvan idean turhamaisuutta. Elokuva muistuttaa kuinka korkealla Maslow’n tarvehierarkiassa me länsimaissa oikeasti elämme.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua