Get Outin ja Usin tuotantoyhtiön Mami on kummallinen kauhukomedia, jonka toteutus ontuu ja koulukiusaamisteema jättää omituisen jälkimaun.

Mamin julisteessa mainostetaan sen olevan Get Out -elokuvan tekijöiden elokuva. Sen takana ei ole kuitenkaan Get Outin ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peele, vaan Blumhouse-tuotantoyhtiö, joka on Get Outin lisäksi vastuussa sellaisista kauhuelokuvasarjoista kuin Puhdistuksen yö (The Purge), Paranormal Activity ja Happy Death Day.

Siinä missä edellä mainitut kauhusarjat ovat perinteistä säikyttelykauhua, Get Out, Jordan Peelen toinen elokuva Us ja Tate Taylorin ohjaama Mami nojaavat jopa koomisiin elementteihin. Ennen kaikkea näitä elokuvia yhdistää omituinen tunnelma, joka syntyy kun päähenkilöiden ympärillä olevat ihmiset alkavat käyttäytyä omituisesti ja jopa uhkaavasti.

Siinä missä Peelen elokuvat käsittelevät kauhulla peitetyn pintansa alla ansiokkaasti rasismia ja luokkayhteiskuntaa, jättää Mamin koulukiusaamisteema omituisen jälkimaun.

Lähtökohta on perinteinen. Teini-ikäinen Maggie (Diana Silvers) muuttaa äitinsä Erican (Juliette Lewis) mukana pieneen kaupunkiin. Katsojalle kerrotaan pikkupaikkakunnasta ja sen asukkaiden ihmissuhteista sitä mukaa, kun Maggie niihin törmää.

Kun Maggien uudet ystävät houkuttelevat hänet pahoille teille viinan ja huumeiden perässä, törmäävät he yksinäiseen Sue Anniin (Octavia Spencer), joka hankkii heille juotavaa ja tarjoaa teineille turvallisen paikan juoda ja juhlia oman kotinsa kellarissa. Kaikki ei tietenkään ole niin hyvin kuin aluksi näyttää, ja Sue Annista alkaa vähitellen paljastua myös pimeä puoli.

Mamin suurin ongelma lienee se, että se on markkinoitu nuorille kauhuelokuvan ystäville. Siihen nähden sen kauhuelementit ovat täysin riittämättömät, eikä jännitystä ole osattu rakentaa uskottavasti. Siinä on muutama säikäytys, joiden voi arvata tapahtuvan hyvissä ajoin. Muuten elokuvan kauhu perustuu enimmäkseen oudolle käytökselle ja hieman ällöttäville teoille.

Ollakseen mustan huumorin komedia, tai riemastuttavan huono elokuva, Mami on liian tylsä. Octavia Spencer on loistava yksinäisenä ja katkerana sosiopaatina. Samoin on ilahduttavaa nähdä Juliette Lewis pitkästä aikaa valkokankaalla, mutta he kaksi eivät pysty kantamaan koko elokuvaa harteillaan.

Ongelmia on lajityypin määrittelyn lisäksi myös käsikirjoituksessa ja ohjauksessa, jotka onnistuvat kummallisella tavalla sotkeutumaan toisiinsa. Ohjaaja Tate Taylor on ohjannut aiemmin elokuvia kuten Piiat (The Help, 2011), Nainen junassa (2016) ja James Brown -elämäkerran Get on Up (2014), joten minkään tietyn lajityypin mestariksi häntä ei voi kutsua.

Vitseiksi todennäköisesti tarkoitetut vuorosanat onnistuvat useimmiten aiheuttamaan vain kummastusta. Mysteeriksi jää muun muassa se, miksi alussa jopa kaksi teiniä vakuuttelee koulun uudelle tulokkaalle, että he kyllä ovat ihan heteroita, vaikka joku on juuri vihjannut toista. Miten hahmojen mahdollinen heterous liittyy mihinkään, etenkään kun se ei merkitse tarinassa mitään. Olisiko vakuuttelulle pitänyt nauraa?

Problematiikkaa elokuvan juonen tasolla riittää enemmänkin. Mamin katsomisen kiinnostavuus perustuu pitkälti juonellisille paljastuksille, joten tarkempi tematiikan analysointi lienee parasta jättää myöhempään.

Mamin ja toukokuun alussa teattereihin tulleen Gretan (2018) (joka Kulttuuritoimituksessa sai kehuja Valtteri Mörttiseltä) välille on helppo vetää yhtäläisyysviivoja monestakin syystä, eikä vähiten Octavia Spencerin ja Isabelle Huppertin loistavien suoritusten ansiosta. Greta on näistä kahdesta onnistuneempi, mutta molemmat elokuvat jättävät jälkeensä hämmentyneen olon. Teatterista lähdettyään miettii enimmäkseen, että mitä ihmettä sitä tuli juuri nähtyä.

Riikka Oksanen