Norjalaiselokuva kuvaa harhoihinsa juuttuneen maanpetturin viimeisiä päiviä – arviossa Quisling

Gard. B. Eidsvold. Kuva: Agnete Brun Paradox / SF Studios

Quisling: viimeiset päivät -elokuvan alkupuolella kuullaan univormupukuisen Vidkun Quislingin (Gard B. Eidsvold) radiopuhe, jossa hän kertoo saksalaismiehityksestä kärsiville norjalaisille Hitlerin kuolemasta ja esittää sen traagisena menetyksenä sekä esittelee vakaumustaan, kuinka hän pelasti sivilisaation.

Näin tulee esille asia, johon elokuva jatkuvasti palaa, nimittäin Quislingin vuorenvarmaan uskoon siitä, miten hän pelasti Norjan ja pohjolan bolševismin kauhistukselta. Tämä, jos mikä on näköiselokuvaa: paljon on panostettu 1940-luvun epookkiin ja ministeripresidentin raskaan ja arvokkaan näköisiin kulisseihin.

* *

Piispa Berggrav (Lasse Kolsrud) antaa alkuaan sairaalapappina toimineelle Peder Olsenille (Anders Danielsen Lie) tehtäväksi ryhtyä vangitun Quislingin sielunpaimeneksi siinä toivossa, että Norjaa saksalaismiehityksen aikana itsevaltaisesti hallinneessa nukkehallituksen johtajassa syntyisi synnintuntoa, katumusta ja kenties tulisi tunnustuskin. Tehtävä on salainen, eikä pastori saa kertoa siitä vaimolleenkaan.

Papinrouva Heidi (Lisa Loven Kongsli) suhtautuu Quislingiin kuin saastaan ja toivoo, että tämä olisi polvillaan anomassa armoa ennen teloitusta.

Quisling käyttäytyy tutkintavankeuteen vietäessä kuin olisi tappiossaankin voittaja.

* *

Quislingin esi-isät ovat kaikki olleet pappeja neljässä polvessa, joten Raamattu ja sitaatit siitä ovat hänellä vilkkaassa käytössä.

Pappia tavatessaan Quisling tahtoisi puhua ennemmin oikeudenkäynnistään kuin sielustaan.

Quislingin ukrainalaisen Maria-puolison (Lisa Carlehed) avulla elokuva tuo esiin Quislingin aiempaa historiaa. Hän oli avustustyöntekijänä Ukrainassa holodomorin aikaan, näki ruumiskasat ja ihmissyönnin, valokuviakin on. Sen myötä tulee esiin Quislingin jatkuva taktiikka vedota Stalinin ja bolševismin rikoksiin hänen oman toimintansa ja Hitler-veljeilyn oikeuttajana.

Maria-puoliso pitää Quislingiä tietenkin suurempana humanitaarina kuin Fridtjof Nansenia. Siihen nähden onkin irvokasta, miten julma oli Norjasta Saksaan ja keskitysleirille karkotettujen juutalaisten kohtalo, josta Quisling ei ollut tietääkseenkään.

Quisling itsepintaisesti väitti keskitysleirejä työleireiksi, jotka ovat kuin mitä tahansa tavallisia työpaikkoja. Elokuva mukaan hänellä oli uskomaton kyky ja halu torjua epämieluisaksi käynyttä todellisuutta.

Elokuva rytmittää oikeussali- ja vankilakohtauksia, eikä Quisling näytä tuntevan oloaan hyväksi kummassakaan. Jossain vaiheessa vankeudessa tarjoiltu silli, ”kunnon norjalainen kotiruoka”, tarttuu Quislingin kurkkuun.

Tutkintavankeudessa olevaa Vidkun Quislingiä (Gard. B. Eidsvold) valvoo vanginvartija Arvid (Arthur Hakalahti). Kuva: Agnete Brun Paradox / SF Studios

* *

Vaikka elokuva on tehty pääosin norjalaisyleisölle, sillä on laajempaakin kantavuutta nykyisenä yhä itsevaltaisemmiksi käyvien johtajien aikana. Historiallisena draamana elokuvaa voi kehua tarpeeksi painavan aiheen valinnasta. Se, että näkökulma on Oslon piispalta tehtävän saaneen papin, jonka päiväkirjoista elokuvan käsikirjoittajat saivat inspiraationsa, ei tee elokuvasta vesivellimäistä vaikerointia pahuuden selittämättömyydestä, vaan tuo elokuvaan vakavaa yritystä ymmärtää harhoihinsa juuttuneen natsijohtajan mieltä.

Kuvaajaa Jonas Alarikia on kehaistava kauhuelokuvan piirteiden tuomisesta kokonaisuuteen. Etenkin vankilakohtausten kuvien rajaaminen on tehty tarkoituksellisen ahtaasti siten, että vankisellin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Keltaista ja vihreää väriä korostava valaistus luo Quislingin loppuelämään sairaalloista tunnelmaa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua