Nokkela Fly Me to the Moon nostalgisoi kuulentojen aikakautta ja leikittelee salaliittoteorialla

Scarlett Johansson ja Channing Tatum. Kuva: CTMG, Inc.

Ensimmäisestä miehitetystä kuulennosta ja astronauttien ensi askeleista Kuun kamaralla tulee 20. heinäkuuta kuluneeksi tasan 55 vuotta. Kuin tätä merkkivuotta juhlistamaan on elokuvateattereihin saapunut vuoden 1969 historiallisiin hetkiin sijoittuva, Greg Berlantin ohjaama elokuva Fly Me to the Moon, jossa Nasan kuuohjelma ja Apollo 11:n matka nähdään hieman epätavanomaisesta näkövinkkelistä.

Heti alkuun varoitus tarkkoja historiallisia faktoja rakastaville: Fly Me to the Moon ei ole teidän elokuvanne, sillä nyt leikitään. Elokuva on lajityypiltään komedia, ja vieläpä romanttinen sellainen.

Elokuvan pääparina nähdään romanttiselle komedialle tyypillisesti kaksi toisilleen mahdollisimman epäsopivaa henkilöä, jotka katsoja tietenkin välittömästi tunnistaa täydelliseksi matchiksi.

Kelly Jones (Scarlett Johansson) on juonikas markkinointinero, joka pestataan myymään Nasan Apollo-ohjelma koko kansakunnalle ja rahahanoja sääteleville poliitikoille. Hänen vastapelurinaan on ylirasittunut ja tunnollinen laukaisujohtaja Cole Davis (Channing Tatum), joka tuskailee käsiin hajoavan avaruuskeskuksen johdossa.

Jo pelkästään tässä olisi ollut aineksia kelpo romcomiin, sillä Keenan Flynnin, Ben Kirsteinin ja Rose Gilroyn käsikirjoitukseen on punottu nokkelia huomiota sekä ison organisaation överiksi vedetystä markkinoinnista että Nasan taustalla vaikuttavista poliittisista voimista.

Elokuva uskaltautuu kuitenkin ottamaan askeleen vielä tätäkin pitemmälle. Fly Me to the Moon -elokuvan kuningasajatuksena on tuoda tarinaan mukaan salaliittoteoria, joka ei olekaan ihan mikä tahansa salaliittoteoria, vaan kaikkien salaliittoteorioiden äiti: Apollo 11:n kuuhun laskeutumisen lavastaminen.

Nasan komentokeskuksessa jännitetään. Etualalla Channing Tatum. Kuva: CTMG, Inc.

* *

Omalta osaltaan elokuvan onnistumisen takaavat näyttelijät, jotka sanailevat dialogia niin kuin parhaissa komedioissa pitääkin – siinä määrin luontevasti, että teksti ei kuulosta liian käsikirjoitetulta.

Scarlett Johansson ei taida oikeastaan koskaan näytellä huonosti, joten hänen suvereeni suorituksensa ei ole mikään yllätys. Miespääroolissa nähtävä Channing Tatum on saanut naiset ympäri maailman nauramaan posket punaisina höpsöllä Magic Mike -stripparitrilogiallaan – nyt hän näyttää, että kelpaa romanttiseksi sankariksi myös paita päällä.

Pääparin kemia toimii riittävän hyvin, ja sympaattisia sivuosasuorituksiakin nähdään. Elokuvan ainoa ikävämpi henkilö ei ole hänkään hirveän paha, vaan asioita järjestelevä ”hallinnon mies”, jonka roolin näyttelee velmuun tyyliinsä Woody Harrelson.

Mutta jotta tämä ei nyt aivan hymistelyksi menisi, täytyy sanoa, että elokuvassa olisi ollut aineksia jopa parempaan. Elokuvan komedialliset elementit noudattavat sittenkin varsin vankasti perinteisiä kaavoja, reippaampi annos hulvattomuutta ja astetta kirpeämpää satiiria olisi voinut tehdä elokuvalle hyvää. Sen sijaan edesmenneiden astronauttien muistaminen tuntui näin kevyeen elokuvaan turhan painavalta aiheelta.

Scarlett Johansson on elokuvan tähti ja myös yksi tuottajista. Kuva: CTMG, Inc.

Perinteisiin luotetaan myös elokuvan romantiikassa, joka vie ajatukset jopa kauemmas historiaan kuin vain 1960-luvulle. Ovela nainen ja jähmeä mies -pääpari saattoi olla raikas idea joskus 1930-luvun screwball-komedioiden aikakaudella, mutta nyt kuvio vaikutti ainakin tämän katsojan silmään jokseenkin pölyttyneeltä – varsinkin kun elokuvassa ei selvästikään ole edes yritetty ironisoida tätä muinaiskaavaa.

Elokuvan visuaalisessa ilmeessä on selvästikin pyritty aitoihin 1960-luvun tunnelmiin, ja myös oikeaa kuvamateriaalia historiallisista hetkistä on ollut käytössä. Tyylillisesti tämä on vienyt elokuvaa dokumentaariseen suuntaan. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia, sillä 100 miljoonan dollarin elokuvaan on päätynyt myös kohtauksia, jotka näyttävät siltä kuin käytössä olisi ollut kengännauhabudjetti.

Kuvaajasta tämä ei ole voinut olla kiinni, sillä kuvaaja Dariusz Wolskin meriittilista on pitkä, ja Nasa-elokuvistakin on kokemusta: Wolski on kuvannut muun muassa Ridley Scottin Yksin Marsissa -elokuvan (The Martian, 2015).

Ohjaaja Greg Berlanti on hänkin kokenut tv- ja elokuva-alan ammattilainen ja työmyyrä, mutta näin ison elokuvan puikoissa hän ei ole aiemmin ollut. Energia lienee mennyt produktion kunnialliseen loppuun saattamiseen ja autenttiseen lavastukseen – persoonallista visuaalista näkemystä elokuvasta ei löydy, ja on aivan mahdollista, että sellaista ei alkujaankaan ole ollut.

* *

Mutta nämä narinat ovat pieniä kriitikkonarinoita, sillä kokonaisuutena Fly Me to the Moon onnistuu. Hykerryttävä idea kannattelee elokuvaa hyvin pitkälle, ja varman päälle pelaavat juoni- ja parisuhdekuviot takaavat, että yleisö erittäin todennäköisesti viihtyy. En yhtään yllättyisi, vaikka Fly Me to the Moon olisi vuoden 2024 hittielokuva.

Kaikkien vakavien, masentavien ja väkivaltaisten elokuvien keskellä hyväntuulinen ja kevyt elokuva, jossa kylmä sotakin näyttäytyy miltei leikkisänä ”kumpi ehtii ensin” -kisailuna, on lämmin tuulahdus maailmasta, jossa ihmiskunnalla tuntui olevan loputtomasti mahdollisuuksia ja tie auki tähtiin saakka.

Kyllä sellaista kelpaa nostalgisoida.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua