Mukavaa väkeä kahdessa kerroksessa – Downton Abbey: Uusi aikakausi soveltuu eskapistisiin tarkoituksiin

Isobel Grey (Penelope Wilton) ja Violet Crawley (Maggie Smith). Kuva: Ben Blackall / Focus Features LLC

Suositun Downton Abbey -televisiosarjan (2010–15) tarinaa jatkava uutuuselokuva on saanut nimeensä liitteen ”A New Era”, mutta sarjaa seuranneiden uskollisten katsojien ei pidä tästä säikähtää. Downton Abbey: Uusi aikakausi (2022) jatkaa tuttujen henkilöiden tarinaa hyvin leppoisassa sävyssä vailla minkäänlaisia uudistuskotkotuksia.

Downton Abbey -elokuvaa voikin lämpimästi suositella eskapistisiin tarkoituksiin: elokuvan henkilökaartissa ei ole mukana ainuttakaan pahantahtoista ihmistä. Myös juonenkäänteiden jännittävyys vastaa mainiosti elokuvan saamaa ikärajaa S – kaikille sallittu.

Elokuvan laimeahko draama ei varmastikaan sarjan faneja haittaa, sillä Downton Abbey -elokuvan viehätys – sekä tämän uuden, että kolmen vuoden takaisen aiemman elokuvaversion – perustuu siihen, että katsojat ehtivät televisiosarjan kuuden kauden aikana kiintyä sarjan henkilöihin ja haluavat vuosienkin jälkeen tietää, mitä heille kuuluu.

Ja onneksi Downtonin porukoille kuuluu enimmäkseen hyvää.

* *

Sarjan tärkeä matriarkka, katsojien parissa ehkä kaikkein pidetyin henkilö, on ollut häpeämättömän suoraan tyyliin totuuksia letkautteleva vanha lady Grantham, leskikreivitär Violet Crawley (Maggie Smith). Hänellä on jo ikää, ja elokuvan alkumetreillä käy ilmeiseksi, että vanhan kreivittären viimeisiä aikoja eletään. Sitä ennen paljastuu kuitenkin menneisyydestä yllätys: kreivitär on perinyt Etelä-Ranskasta loisteliaan huvilan, eikä kukaan ymmärrä miksi.

Tämän jälkeen elokuvan tapahtumat jakautuvat kahteen eri ympäristöön. Osa Downton Abbeyn väestä lähtee Ranskaan tutustumaan uuteen perintökohteeseen, kun taas omaan kartanoon saapuu joukko epäilyttävää väkeä, ”vulgäärejä” ja ”sminkattuja” elokuvantekijöitä. Heitä paimentaa talon nuori emäntä, Lady Mary Talbot (Michelle Dockery).

Hieman yllättäen Downton Abbey -elokuva keskittyykin vahvasti juuri elokuvaamiseen, 1920-luvun lopulla tapahtuneeseen suureen mullistukseen, elokuvan ”uuteen aikakauteen”. Elokuvahistoriallisten vinkkien avulla katsoja voi jopa sijoittaa elokuvan tapahtumat oikeaan ajankohtaan; ollaan vuodessa 1928, jolloin äänielokuva syrjäytti mykkäelokuvan.

Downton Abbey: Uusi aikakausi kuvaa näitä äänielokuvan ensi vaiheita viihdyttävän opettavaisesti. Tämä ei tietenkään ole mikään ihme, sillä Downton Abbey -sarjan luoja ja tietenkin myös elokuvan käsikirjoittanut Julian Fellowes on aiemminkin perehtynyt pieteetillä sarjan aikakauden ilmiöihin ja tapakulttuuriin – nyt siis myös elokuvauksen historiaan.

Vaikuttaa siltä, että Fellowes on kirjoittanut myös itsensä elokuvaan, sillä Downton Abbeyn henkilöiden joukosta pulpahtaa pintaan yllättävä lahjakkuus, jo hieman kypsempään ikään ehtinyt käsikirjoittajanoviisi. Tämä henkilöhahmo muistuttaa Fellowesin omasta hämmästyttävästä läpimurrosta. Näyttelijänä tunnettu Fellowes oli viisissäkymmenissä, kun maineikas amerikkalaisohjaaja Robert Altman pyysi häntä käsikirjoittamaan elokuvaa Gosford Park (2001).

Loppu on elokuvahistoriaa. Gosford Parkista kehkeytyi ovela Agatha Christie -pastissi, ja elokuva sai kaikkiaan seitsemän Oscar-ehdokkuutta. Voittoja tuli kuitenkin ainoastaan yksi: Fellowes pokkasi palkinnon käsikirjoituksesta.

Gosford Park tavallaan myös synnytti Downton Abbey -sarjan. Mutta siinä missä Gosford Park edusti altmanlaista satiiria ja mustaa huumoria, Downton Abbey toimii aivan toisessa, totisemmassa tyylilajissa.

Tosin sillehän ei sitten mitään voi, jos katsojaa Downton Abbeyä katsoessaan aina välillä vähän naurattaa, väärissäkin kohdissa. Herraskainen hienostelu ja palvelijoiden pokkurointi on tehnyt sarjasta myös otollisen parodioiden kohteen.

Downton Abbey -sarjaa on kritisoitu konservatiivisesta maailmankuvasta ja aristokraattien sympatiseeraamisesta. Ehkäpä tässä kuitenkin voisi luottaa katsojan omaan järkeen: Downton Abbey -sarjaa ja -elokuvia voi katsoa niin kuin haluaa, ja aivan selvästi fiktiosta voi lukea omaa tarinaansa luokkajaon ongelmista.

Sekin riittää, että Downton Abbey tuo kaiken sellaisenaan silmiemme eteen. Jo heti ensimmäisessä sarjan jaksossa kävi selväksi, että palvelijoiden pitää silittää sanomalehdet silitysraudalla, jotta ”hänen ylhäisyytensä” kädet eivät mustuisi lehteä lukiessa.

Katsoja voi samaan aikaan nauttia komeasta miljööstä ja viihteellisestä tarinasta, ja ymmärtää, että eihän tuollainen yhteiskunta millään tavalla reilu ole.

Molesley (Kevin Doyle) ja Lady Mary (Michelle Dockery) joutuvat puolivahingossa mukaan elokuva-alalle. Kuva: Ben Blackall / Focus Features LLC

* *

Unohdetaan ikävät luokkajakoajatukset, sillä totuushan on, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on täynnä mukavaa väkeä kahdessa kerroksessa.

Edes lastenelokuvissa ei näe tällaista määrää miellyttäviä ihmisiä. Televisiosarjan alkuaikoihin verrattuna henkilöiden särmät ovat hioutuneet ja ilkeilyt jääneet kokonaan pois. Uuden elokuvan ainoa hieman ynseä henkilö on mielensä pahoittanut upporikas ranskalainen leskirouva, mutta hänkin käyttäytyy todella mallikelpoisesti.

Voikin aivan perustellusti kysyä, jaksaako tällaista elokuvaa katsoa.

Kyllä vain jaksaa. 

Elokuvan paras puoli on tuttujen ihmisten näkeminen uudelleen. Sarjaa seuranneille Downton Abbeyn väki on kuin joukko etäisiä sukulaisia, joista tykkää ja joille toivoo pelkkää hyvää.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää loistoa Downton Abbeyssäkään, vaan elokuvan henkilöillä on toki ongelmia. Osa ongelmista tuntuu tavallisesta suomalaisesta ei-aristokraattisesta katsojasta hieman absurdeilta, mutta enimmäkseen sarjan henkilöiden huolet ovat ihmisenkokoisia ja tuttuja kenelle tahansa: on huolta läheisten terveydestä, on ihastumisia ja rakastumisia – ja kattoremppa olisi tarpeen myös komeassa kartanossa.

Kaikkea tätä käsitellään lempeän inhimillisessä hengessä. Vaikka dialogi on latteaa ja draama vähäistä, juuri tässä maailmanhistorian tilanteessa kaikkinaisen draaman poissaolo on pelkästään hyväksi. Downton Abbey: Uusi aikakausi -elokuvan katsominen tuntuu siltä kuin parantavaa salvaa levitettäisiin suoraan sydämeen.

Ja sitten on tietenkin Dame Maggie Smith, ikää nyt 87 vuotta. Jos ei muuten, elokuvaa katsoo pelkästään hänen vuokseen. Elokuva tuntuukin osittain kunnianosoitukselta Smithin pitkälle uralle. Ja aivan selvää on, että loppuun asti vanha kreivitär saa sanoa viimeisen sanan.

Hymyilyttää, mutta vähän itkettääkin.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua