Meillä on tietty käsitys siitä, mitä anime on – Takahide Horin romuanimaatio Junk Head haastaa tämän näkemyksen

Kuva: Cinema Mondo

Tulevaisuuden maailma, jossa steriili ihmiskunta elelee maan pinnalla ja sen alla epämääräinen robotti ja moniraajainen oliolauma. Yläilmoista on romahtanut alas olio, joka lienee ihminen ja joka on roboteille jumala. Robotit päättävät tehdä tyypille jotakin, ja siinä lomassa jatkuu taistelu niukoista resursseista ja itse kunkin roolista rojuläjän hallinnassa.

Japanilainen anime on totuttu näkemään piirrosanimaationa, johon on viime vuosikymmeninä hivutettu tietokoneavustusta etenkin taustojen osalta. Meillä on tietty käsitys siitä, mitä anime on. Takahide Hori haastaa tämän näkemyksen. Hän teki Junk Headin stop-motion-tekniikalla kaikenlaisesta metalli- ja rautaromusta rakennetuilla omintakeisilla hahmoilla.

Junk Head laajentaakin Japani-animen kenttää ja osoittaa uusia polkuja sille, minne käsite japanilainen anime voitaisiin ulottaa ja mistä maan anime-teollisuus voisi hakea uutta verta Ghiblin-jälkeisellä aikakaudella.

Takahide Hori ei tule animepiireistä. Hän ei ole ollut harjoittelijana tai in-betweenerinä millään studiolla, vaan on itse kouluttanut itsensä. Junk Headissa miltei kaikki onkin hänen tekemäänsä, käsikirjoituksesta animointiin, kamerakuvaukseen ja omintakeiseen ääninäyttelemiseen saakka.

Hori teki Junk Headin ensin puolituntisena lyhytelokuvana, joka kiersi festivaaleja ja animaatiotapahtumia, kunnes hän pidensi sen nykyiseen 100 minuutin mittaansa. Tämä versio julkaistiin vuonna 2017 ja nyt uudelleen leikattuna tänä vuonna. Koko prosessi vaati seitsemän vuotta ja mielettömän määrän sinnikkyyttä.

Sinnikkyys kannatti. Viime keväänä pandemian keskellä art house -teattereihin laitettu elokuva alkoi saada kulttimainetta ja siitä tuli pitkään teattereissa pyörinyt sleeper hit.

Junk Headin romusta kootut hahmot ovat vinksahtaneen omaperäisiä. Puu on elokuvan ainoa orgaaninen elementti. Kuva: Cinema Mondo

Junk Headin maisema – tulevaisuus joka ei ole kuitenkaan tietokoneistettu high tech vaan pieleen menneen teollisuusyhteiskunnan jätemaisema – on vähemmän scifiä ja enemmän steam-punkia. Maailmassa on jotain samaa kuin dystooppisissa, hajonneissa tulevaisuudenkuvauksissa. Se tuo mieleen myös sellaisia metallinmakuisia steampunk-kuvauksia kuin Katsuhiro Otomon Steamboy ja Shinya Tsukamoton Tetsuo. Mieleen tulee myös itäeurooppalainen animaatio, jopa Tarkovskin Stalker, mutta huumoriversiona. Viittaako räjähdysherkkä kombinaatti kenties Fukushiman ydinvoimalaan?

Ironisesti ihmisten ja robottien roolit ovat muuttuneet. Ihmiset ovat steriilejä, mutta roboteilla saattaa olla keinot lisääntymiseen. Niinpä yksi ihminen lähetetään alamaisemiin etsimään ratkaisua. Välissä tuntuu vilahtavan ekologisiakin teemoja: yksi luolissa elävä olio on puunkaltainen, lisääntymisen kenties mahdollistava haaraantuva lonkerokasvi.

Groteskit robotit ja tunneleista ilmaantuvat luikeromaiset oliot ovat hahmosuunnittelultaan omalaatuisia, etten sanoisi vinoja. Ne puhuvatkin outoa kieltä, jossa on hitunen tunnistettavaa japania siellä täällä, mutta joka muuten kuulostaa siltä kuin soittaisi korean ja tanskan sekoitusta takaperin. Japanissakin elokuva on ”käännetty” eli tekstitetty japaniksi, meillä tietysti suomeksi.

Ja nämä robotit ja oliot ovat hauskoja. Katsoja saa myhäillä toisenkin kerran niiden omalaatuisille touhuille ja toteamuksille.

Horin romusta käsin askartelemat hahmot ovat samaa maailmaa missä he elävät. Tarina sinänsä ei tunnu ihan nousevan huippuunsa, vaan jatkuu melko samalla tahdilla loppuun saakka. Horin omalaatuisessa, ehjäksi rakennetussa maailmassa viihtyy kuitenkin aikansa.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua