Emeric Pressburger ja Michael Powell. Kuva: Ronan Killeen / Ten Thousand86
ELOKUVA | Made in England: The Films of Powell and Pressburger muistuttaa englantilaiselokuvan mielikuvituksekkaimpiin kuuluvista tekijöistä.
”Varmalla otteella tehtyä dokumenttielokuvaa on mukava katsella, koska se on niin vaivattoman näköistä työtä.”
ARVOSTELU
Made in England: The Films of Powell and Pressburger
- Ohjaus: David Hinton
- Päähenkilöt: Michael Powell, Emeric Pressburger, Martin Scorsese
- Ensi-ilta: 13.9.2024
On pakko seurata herpaantumatta tämän dokumenttielokuvan alkua: siinä yksi maailman kuuluisimpiin ja myös parhaisiin elokuvaohjaajiin kuuluvan elokuvantekijä, Martin Scorsese, kertoo, miten hän tuli tutustuneeksi englantilaisen elokuvan suuruuksien Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin elokuviin.
Kerran lapsuudessaan, kun Scorsese oli yksin kotona sairastamassa vain televisio ajankulunaan, hän näki brittitekijöiden elokuvia.
Olosuhteet olivat kaukana ihanteellisista: tv-ruutu oli pieni, kuva mustavalkoinen, eikä lähimainkaan niin terävä kuin mihin olemme nykyään tottuneet, mutta tärkein välittyi.
Tuolloin 1950-luvulla elettiin vielä aikaa, jolloin oli mahdollista nähdä elokuvien ja niiden kertomien tarinoiden olevan jotenkin taianomaisia. Juuri se sai nuoren Scorsesen tuijottamaan Powell & Pressburgerin elokuvia päiväkausia ja haaveilemaan elämästä elokuvien parissa.
* *
Michael Powell, joka oli sodanjälkeisen englantilaisen elokuvan merkittävimpiä ohjaajia, ohjasi yhteistyössä unkarilaissyntyisen käsikirjoittajan ja tuottajan Emeric Pressburgerin kanssa toistakymmentä elokuvaa 1930-luvun lopulta 1950-luvulle.
Heidän Archer Films -tuotantoyhtiönsä keräsi mainetta kokeilevuudessaan kunnianhimoisten elokuvien tekijänä. Bagdadin varas (1940) sai kiitoksia niin katsojilta kuin Oscar-valitsijoiltakin. Oman aikansa huippusaavutuksina pidettyjä erikoistehosteita kelpaa ihmetellä vieläkin niiden nokkeluuden ja kauneuden vuoksi.
Tekijäkaksikon elokuva Ystävykset / Se alkoi Berliinissä (The Life and Death of Colonel Blimp, 1943) oli militarismin satiirissaan liikaa pääministeri Winston Churchillille, joka olisi halunnut brittiupseeristoa kuvailtavan kunnioittavasti eikä huvittavana. Elokuvaa katsoessa saattaa huvittaa juontaja Scorsesen avoimen fanipoikamainen suhde elokuvan päähenkilöihin.
* *
Scorsese tunnustaa elokuvataiteellisen velkansa Powellin ja Pressburgerin elokuville muun muassa rinnastamalla kaksikon kuuluisimpiin kuuluvan Punaiset kengät -elokuvan (1948) omaan Kuin raivo härkä -elokuvaansa (1980). Oli Scorsesella perusteluitakin: molempien elokuvien päähenkilöllä, ballerinalla ja nyrkkeilijälläm on jokseenkin pakkomielteinen suhde omaan työhönsä ja kumpikin elokuva kuvasi päähenkilönsä suhdetta julkiseen esiintymiseen subjektiivisesta näkökulmasta.
Made in England -dokumenttielokuvaa rasittaa se, että elokuvasäveltäjä Adrian Johnstonin musiikkia on liikaa ja se on liian päällekäyvää, mutta parhaimmillaan se tekee sitä mitä elokuvamusiikin pitääkin tehdä: antaa sävyjä sille mitä kuvassa näkyy viemättä pääosaa.
* *
Parasta dokumentissa ovat tietenkin runsaat näytteet päähenkilöiden omista, sanan mielikuvitusta korostavassa merkityksessä fantastisista elokuvista.
Värikylläisyytensä rehevyydessä mieleen jäävimpiä on Musta narsissi (1947), joka kertoo Himalajalla sijaitsevan anglikaanisen luostarin nunnien tukahdutetuista tunteista. Elokuva kuvattiin pääasiassa Englannissa, muun muassa Pinewoodin studioilla sekä erään kaakkoisenglantilaisen aateliskartanon mailla Länsi-Sussexissa.
Michael Powellille osoittautui kohtalokkaaksi elokuva Pelon kasvot (Peeping Tom,1960). Omaa aikaansa edellä ollut elokuva mieleltään häiriintyneestä sarjamurhaajasta suututti aikalaiskriitikot ja elokuva-alan, koska elokuva ei tuominnut omaa päähenkilöään vaan luotti katsojiensa kypsyyteen.
Ensi-iltansa aikaan pahasti rutattu Pelon kasvot nousi uuteen maineeseen kymmeniä vuosia myöhemmin uusintaesitysten myötä.
* *
Made in England kärsii hitusen siitä, että siinä kuuluu niin monen asiansa osaavan tekijän ääni. Päähenkilöiden Powellin ja Pressburgerin lisäksi äänessä on etenkin Scorsese, joka varastaa huomion älykkäillä ja perustelluilla huomioillaan.
Made in Englandin varsinainen ohjaaja David Hinton on aiemmin ohjannut muutamia osia ITV-yhtiön suurelle yleisölle tekemään 45-osaiseen dokumenttiohjelmasarjaan The South Bank Show, jossa esiteltiin yhtä lailla niin korkea- kuin populaarikulttuuria.
Made in England -elokuvassa Hinton jättäytyy näkemyksineen taka-alalle antaen vahvojen ohjaajapersoonien olla äänessä.
Dokumentti itsessään on melko tavanomainen elokuvataiteilijoiden uran katsaus, joka ei juuri yllätyksiä tarjoa, saati sitten ole kiehtovaa elokuvataidetta. Varmalla otteella tehtyä dokumenttielokuvaa on kuitenkin mukava katsella, koska se on niin vaivattoman näköistä työtä.
Kuin namupaloina siihen on saatu jokunen harvinainen haastatteluklippi ja osallisten henkilökohtaisia anekdootteja. Elokuvataiteen, asiansa osaavien ammattilaisten tekemien teosten ylistyksenä tätä katselee ilokseen.
Helsingissä elokuvaa esittää Cinema Orion, Tampereella Arthouse Cinema Niagara ja Lahdessa Kino Iiris.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.