Elokuva-arvostelu: Greta Gerwig kertoo Louisa May Alcottin moneen kertaan filmatisoidun tarinan uskollisesti, mutta onnistuu tekemään tilaa uusille tulkinnoille naiseudesta, rakkaudesta ja oman elämänsä rakentamisesta.

Louisa May Alcottin rakastetusta romaanista Pikku naisia (jonka itse asiassa käsitetään usein sisältävän kaksi romaania: Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme) on tehty jälleen uusi elokuvaversio, ja kuten usein ikonisten tarinoiden tapauksessa, kiistely elokuvien paremmuusjärjestyksestä käy kuumana. Kuka on ainoa oikea näyttelijä esittämään Jo Marchia: Katharine Hepburn (1933), Winona Ryder (1994) vai Saoirse Ronan (2019)?

Entä Amy – oliko vuonna 1994 oikea ratkaisu jakaa rooli kahdelle näyttelijälle: tuolloin 12-vuotiaalle Kirsten Dunstille ja 24-vuotiaalle Samantha Mathisille? Onko Florence Pugh (2019) sittenkin riittävän uskottava esittäessään sekä nuorta että aikuista Amya? Kenties Elizabeth Taylor suoriutui roolista parhaiten vuonna 1949.

Osa on tietenkin sitä mieltä, että kirja on joka tapauksessa parempi.

* *

Koska tytöistä ja naisista kertovia tarinoita ei ole valkokankaalla liiaksi asti nähty, olen omasta puolestani iloinen, että edes tästä yhdestä tarinasta on lukuisia tulkintoja, jotka parhaimmillaan vain täydentävät toisiaan. Neljä Marchin sisarusta, heidän äitinsä Marmee sekä rikas ja jopa kärttyisä ja rikas Täti March tarjoavat monenlaisia esikuvia ja samaistumispintaa lukijoille ja katsojille.

Osa tarinan viehättävyyttä perustuukin paitsi taitavalle tarinankerronnalle ja tiiviiseen yhteisöllisyyden tunnelmaan, myös sen tavalle kuvata naiseutta eri tavoin etenkin perheen siskosten kautta. 1800-luvullakin oli mahdollista venyttää yhteiskunnan asettamia rajoja, vaikka ne olivatkin jähmeämpiä kuin nykyään.

Meryl Streep on kärttyisä ja rikas Täti March.

Sisaruksista vanhin, Meg, edustaa perinteistä feminiinistä ja äidillistä naiskuvaa. Hän rakastaa hepeneitä ja harmittelee Marchin perheen köyhyyttä. Toisaalta pienestä turhamaisuudestaan huolimatta Meg ei kuitenkaan kaipaa mitään enemmän, kuin omaa perhettä.

Jo March, kirjojen päähenkilö ja Alcottin oma alter ego, on itsepäinen, huumorintajuinen ja päämäärätietoinen kirjailijanalku, jolla on villinä tyttönä vaikeuksia mahtua 1800-luvun ahtaaseen naisenmuottiin. Hän ystävystyy nopeasti varakkaan naapurin pojanpojan, Laurien kanssa, mutta oudoksuu Laurien romanttisia pyrkimyksiä. Jolle kirjoittaminen ja sisarusten näytelmäkerho on aivan riittävästi elämässä. Ainakin enimmäkseen.

Perheen nuorimmainen Amy on osittain Jon vastakohta. Amy tietää jo lapsena, että haluaa sekä taidemaalariksi että rikkaisiin naimisiin. Sekä Jolla että Amyllä on kiivas temperamentti, joka saattaa heidät usein vaikeuksiin sekä toistensa, että muun maailman kanssa.

Sitten on Beth. Musikaalinen, hyväsydäminen, hiljainen ja ujo Beth, jolle tärkeintä maailmassa ovat hänen vanhempansa ja siskonsa, sekä pianonsoitto. Hän haluaisi, että kaikki pysyisi samanlaisena, aina. Paitsi, että samaan aikaan Beth tietenkin toivoo siskojensa saavuttavan kaiken, mitä haluavat elämältä.

* *

Versiosta toiseen tämä asetelma on sama. Uudelleenfilmatisoinnit ovat vuorollaan kertoneet eri osasia kirjan tarinoista, painottaneet tiettyjä kohtia ja jättäneet osan pois. Merkittävimmät juonenkäänteet ovat aina samoja.

Nyt ensi-iltansa saanut, Greta Gerwigin (Lady Bird) ohjaama ja käsikirjoittama versio pyrkii rikkomaan kaavaa poikkeavan kerronnan kautta. Tarina ei etene totuttuun tapaan Marchin sisarusten nuoruudesta nuoreen aikuisuuteen, vaan Gerwig käyttää epälineaarista kerrontaa taitavasti niin, että nämä kaksi ajankohtaa peilautuvat toisiinsa.

Kun tekniikka toimii, se toimii erinomaisesti. Myöhäislapsuuden kullanhohtoiset kertomukset henkivät vapautta ja huolettomuutta ennen aikuisuuden mukanaan tuomia valintoja ja vastuuta. Nuoruuden muututtua aikuisuudeksi elokuvan väriskaala muuttuu synkemmäksi, kun elämän realiteetit ovat saavuttaneet entiset lapset. Marchin sisarukset ovat havahtuneet maailmaan, jossa heidän vaihtoehtonsa edetä elämässä ovatkin rajallisempia kuin he tähän asti kuvittelivat. Heidän täytyy oppia neuvottelemaan todellisen elämän ja omien toiveidensa välillä kompromissi, joka toivottavasti tekee onnelliseksi.

Myös elokuvan kokonaisuuden kannalta Gerwigin ratkaisu on neuvottelua eri painopisteiden välillä. Parhaiten tekniikka palvelee Jon kehityskaarta kirjailijana, ja erityisesti Amy Marchin kehitystä lapsesta aikuiseksi. Gerwigin käsikirjoitus ja Amya esittävä Florence Pugh vapauttavat Amyn vihdoin tästä rasittavan ja turhamaisen pikkusiskon roolista, joka Alcottin tekstissä ja lukuisissa aiemmissa tulkinnoissa muuttuu aikuisena niin hillityksi ja etäiseksi, että hänet on vaikea mieltää enää samaksi henkilöksi.

Pugh tekee loistavan suorituksen vilkkaana ja temperamenttisena nuorena, joka on aikuisenakin edelleen sama henkilö, ainoastaan hieman vanhemman oloinen. Temperamentti ja vahva päämäärätietoisuus hänellä on edelleen tallella. Amya ja hänen motiivejaan on muutaman Gerwigin lisäyksen ansiosta helpompi ymmärtää.

Jon kantava tarina on hänen alkava kirjailijanuransa. Gerwig on selvästi ottanut Jon hahmoon vielä enemmän vaikutteita Alcottin omasta elämästä kuin Alcott itsekään uskalsi. Tuloksena on kommentaari 1860-luvun naisen asemasta, jonka kaiut ovat kuultavissa vielä tänäkin päivänä.

Gerwigin valinta hyppiä eri aikakausien välillä tuo paljon uutta tarinan tulkintaan ja osaltaan oikeuttaa jälleen uuden version filmatisointia samasta kertomuksesta. Aivan kaikessa valinta ei ole paras mahdollinen. Aikajanan fragmentaarisuus heikentää esimerkiksi Jon ja naapurinpoika Laurien (Timothée Chalamet) ystävyyssuhteen syvyyttä. Tämä puolestaan vähentää myöhempien tapahtumien vaikuttavuutta.

Toisaalta valinta on sikäli oikeutettu, että vastoin aikaisempia tulkintoja, Gerwigin Pikku naisissa ei ole kyse niinkään sisarusten romansseista kuin heistä itsestään. Romantiikkaa elokuvassa tietenkin on, mutta se ei ole enää keskiössä samaan tapaan kuin naisten omat valinnat ja toiveet.

Radikaali uudelleenkerronta uusi Pikku naisia ei ole, mutta sitä on muokattu kehyksissään samaan tapaan, kuin miten tarinan naiset muovasivat omaa elämäänsä heille ulkopuolelta asetettujen rajojen sisällä. Pääosin pidän valintaa onnistuneena, vaikka tietyissä kohdin kerrontatyyli hieman hengästyttääkin. Pikku naisten kaltaisille henkilödraamoillekin sallisi silloin tällöin mieluummin hieman ylipituutta, jos se toisi kertomukselle enemmän tilaa hengittää ja katsojalle aikaa ajatella.

* *

Pikku naisten tarina on maailmanlaajuisesti rakastettu teos, ja jokaiselle on varmasti se juuri oikea versio, oli se sitten kirja, elokuva tai televisiosarja. Jokainen poisjätetty tai lisätty kohtaus, muutettu repliikki tai kertomuksen painopiste herättää varmasti mielipiteitä. Oli Gerwigin valinnoista mitä mieltä tahansa, se on selvästi jo lunastanut paikkansa niiden tärkeimpien sovitusten parissa, ainakin jos menestyksestä kritiikeissä ja palkintogaaloissa voi päätellä mitään.

Itsenäisenä elokuvana Pikku naisia on taiten toteutettu teos, jonka eri osat palvelevat toisiaan erinomaisesti. Erityismaininnan ansaitsee puvustus, joka luo paitsi uskottavan ajankuvan (pienin vapauksin), myös kertoo kantajansa luonteesta niin leikkaukseltaan, väreiltään kuin pelkästään sillä, kuka siskoista käyttää korsettia ja kuka ei.

Timothee Chalamet on naapurinpoika Laurie.

Näyttelijöistä etenkin Florence Pugh loistaa, mutta myös Saoirse Ronan on luontevan vapaa ja villi Jo. Eliza Scanlen kuvaa herkkää Bethiä oivasti, ja suorituksen kontrasti hänen rooliinsa Sharp Objectin pikkusiskona povaa Scanlenille lupaavaa uraa luonnenäyttelijänä. Emma Watsonin näyttelijänkyvyt eivät aivan pärjää muille, mutta onneksi myös Megin kohdalla käsikirjoitus pelastaa paljon.

Vielä tuoreeltaan en ole valmis sijoittamaan Gerwigin tulkintaa Pikku naisten parhaaksi versioksi. Jokaisesta näkemästäni uudelleentulkinnasta muuttaisin jotakin, olkoonkin sitten vain yksittäinen näyttelijä tai poisjätetty tai muokattu kohtaus. Alkuperäisteoskaan ei ole enää minulle se ainoa oikea, kun 1860-luvun arvoja pitää vähintäänkin tuulettamista kaipaavina ellei vaivaannuttavina.

Hieno tulkinta Gerwigin versio eittämättä on, mutta tuskin vieläkään se viimeinen. Toivon mukaan tämän ja seuraavan version väliin mahtuu vielä paljon sellaisia tarinoita tyttöydestä, naiseudesta ja kaikista muista sukupuolista, mitä emme ole vielä koskaan nähneet.

Riikka Oksanen

Pikku naisia

(Little Women)

Ohjaus: Greta Gerwig
Käsikirjoitus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Meryl Streep
Ikäraja: S
Kesto: 2 h 15 min
Ensi-ilta: 31.1.2020

Elokuvaa esitetään Finnkinon elokuvateattereissa ja Tampereella myös Arthouse Cinema Niagarassa.