Kyllä oli ennen kauheata, kertoo Ville Suhosen dokumenttielokuva Sodan ja rauhan lapset

Lottatyttöjen lukuhetki. Kuva: Illume Oy

Ville Suhonen on kokenut elokuvaohjaaja, joka on ohjannut pääasiassa dokumenttielokuvia. Niistä tuoreimpia ovat Suomen tunnetuimmasta aseistakieltäytyjästä Arndt Pekurisesta kertonut Ikuiseen rauhaan (2021) sekä vuonna 1943 maanpetoksesta kuolemaan tuomitun Martta Koskisen elämään perustuva Ompelijatar (2015).

Nämä kaksi elokuvaa näyttävät, miten Suhosen mielenkiinto on jo kauan kohdistunut sotienaikaisen Suomen henkiseen ilmastoon ja siihen mentaliteettiin, jolla puolustauduttiin Neuvostoliiton hyökkäykseltä ja myös propagoitiin suur-Suomea. Hänen uusimman elokuvansa Sodan ja rauhan lapset voi nähdä jatkavan Suhosen jo kahdessa edellisessä elokuvassaan harjoittamaa työtä.

Nyt Suhonen kertoo näkemyksensä militarististen asenteiden luomisesta sotia edeltävässä ja niiden aikaisessakin Suomessa. Mukana on puhenäytteitä presidentti Risto Rytiltä, oikeistoradikaalilta kansanedustajalta Elias Simojoelta, kansanrunouden tutkijalta Elsa Enäjärvi-Haaviolta sekä marsalkka Mannerheimiltä.

* *

Kiitettävää Sodan ja rauhan lapset -elokuvassa on se uutteruus, jolla ohjaaja on käynyt läpi arkistomateriaalia: elokuvia, valokuvia, radio-ohjelmia, kirjoja, lehtiä ja musiikkia, joiden propagandistista aineistoa hän on ryydittänyt lasten ja nuorten päiväkirjamerkinnöillä.

Elokuvassa ei ole kertojaääntä eikä yhtäkään asiantuntijahaastattelua. Ääninäyttelijät antavat kuvissa oleville hahmoille äänet. Tyyliltään elokuva on esseistinen dokumenttielokuva. Suhonen luottaa katsojan mielleyhtymiin ja hänessä syntyviin reaktioihin.

* *

Suhonen on kertomansa mukaan tehnyt tämän elokuvan ”kertoakseen kuvin ja äänin, kuinka hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa sukupolvilta ei kysytty lapsena tulevaisuudensuunnitelmia. Piti vain uskoa, totella ja olla vaiti. Aikakauden militaristinen kasvatus valmisti 1920–1930-luvuilla eläneitä lapsia ja nuoria sotaan.”

Suhosen elokuva herättää paljon kysymyksiä, kuten että miksi hänestä on juuri nyt niin tärkeää nostaa esiin sotia edeltävän Suomen henkinen varustautuminen. Siitä, että Suomella oli tuolloin rajanaapurina aggressiivisesti laajentumaan pyrkivä kommunistinen diktatuuri, Neuvostoliitto, Suhonen ei hiiskahdakaan.

* *

Ihmettelen, miksi Suhonen ei ole kiinnostunut kontekstista, vaan ainoastaan 1920–1930-lukujen Suomen oletetusta kauheudesta. Muulla ei elokuvassa tunnu olevan väliä. Lasten kyynelten korostaminen alkaa jatkuessaan tuntua tökeröltä katsojan tunteiden manipuloimiselta. On varmaan ihan totta, että 1920–1930-lukujen lastenkasvattajia ohjasivat nationalistiset ihanteet, joilla he pyrkivät muovaamaan lapsista sisällissodan jälkeiseen valkoiseen Suomeen sopeutuneita aikuisia.

Itseäni häiritsee nykyajan julmuuskriteerien soveltaminen menneisyyteen. Elokuva tuntuisi ikään kuin vaativan, ettei lapsia saisi kasvattaa järjestäytyneen yhteiskunnan jäseniksi, joiden on osattava hillitä tunteitaan. Aivan kuin kaikki järjestys olisi mustinta pahuutta.

Siinä kohtaa kriitikolle alkoi maittaa epäuskoinen nauru, kun Suhonen viskaa militarismin syntisäkkiin urheilun ja lasten lumisotaleikit.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua