Kuolleisiin on vaikea tutustua – viiden tähden ensi-iltadokumentti Neiti Aika on kertomus elämästä

Mitä tavarat kertovat ihmisen elämästä? Kuvat: Joonas Pulkkanen

Elina Talvensaaren dokumenttielokuva astuu sisään 97-vuotiaana (1915–2012) kuolleen Sirkka-Liisa Miettisen (os. Dyberg) elämään.

Miettisen kuollessa hänellä ei ole omaisia ja jäämistö jää asuntoon, jonka Talvensaari perheineen ostaa Helsingin Käpylästä, osoitteesta Koskelantie 13.

Asunnossa on kaikki mitä naisen elämästä on jäljellä. Kokonainen eletty ihmiselämä muistoineen kuvineen ja päiväkirjoineen.

Talvensaari ei tavaroita haluaisi. Irtaimiston kautta hän kuitenkin vähitellen alkaa hahmottaa kuvaa Sirkka-Liisan elämästä. – Jos hän hävittäisi tavarat, häviäisi Sirkka-Liisakin ja sitä hän ei halua.

* *

Dokumentti kuvaa koskettavalla tavalla ajan merkitystä. Elämä on lyhyt ja menneitä hetkiä ei saa takaisin. Toisen elämän tapahtumista voi saada tietoja. Mitä merkitystä tällä tiedolla kuitenkaan on ellei voi tavoittaa toisen kokemusta ja tunteita? Niihin ei pääsyä ole. Voi vain valistuneesti arvata.

Kun ihminen kuolee yksin, hänet siunataan seurakunnan yhteisvuorolla. – Tyhjä kappeli ja papin sanat: ”Jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen kertomus.”

Hautausmaan sektori 24x: sinne haudataan ne, joilla hautapaikkaa ja -kiveä ei ole. Ihminen ikään kuin katoaa maailmasta. Elämässä olleet merkitykset valuvat pois loputtomaan tyhjyyteen?

Elokuva puhuu elämän katoavaisuudesta, siitä kuinka yhtäkkiä olemme poissa. Merkityksellisyys on kuitenkin niissä hetkissä, jotka on eletty, elämässä itsessään.

Sirkka-Liisa Miettinen kuoli 97-vuotiaana. 

Sirkka-Liisa on asunut asunnossa 60 vuotta, talon valmistumisesta lähtien, vuodesta 1952. Tallella on kaikki se, mitä hän on pitänyt tärkeänä.

Elämänmerkkejä vuosien varrelta. Vanhoja valokuvia, mies ja tyttö niissä. Päiväkirja. Jopa rasiasta löydetyt lapsen säästetyt letit. Joiden omistaja saadaan lopulta jäljitettyä.

Kuvakerronta koostuu esineistä, kuvista Koskelantien asunnosta ennen ja nyt. Tunnelmaa tuo kuvaus siitä, kuinka näissä samoissa huoneissa on eletty elämää eri aikoina. Erilaista, mutta kuitenkin joten samaa.

Elokuvan ansiona on, että se saa kiinni arjesta. Tavallinen näyttäytyy.

* *

Elokuva puhuu rajallisuudesta ja ainutkertaisuudesta. Se onnistuu väläyttämään jotain jopa pyhää ja nostaa pintaan liikutuksen kyyneleet. Se menee tunteisiin ja pitää otteessaan alusta saakka. Se näyttää elämän pienuuden ja suuruuden.

Kokonaisuus henkii surumielisyyttä, mutta myös elämisen iloa. Haikeus taittuu ihmetykseksi elämän mysteerin edessä. Elämä on kaunis, kaikkine vastoinkäymisineenkin ja ehkä juuri niiden tuoman kontrastin kautta.

Alut ja loput ovat keskeisiä. Ne tekevät ajan näkyväksi ja samalla asioista tärkeitä. Kuvissa olevien kohtalo ja menetykset on selvillä. Niissä ihmiset ovat kuitenkin hetkessä, iloisia ja huolettoman oloisia. – Rakastuneita, juhlissa, matkalla.

Lapsuuskuvat ja elämä kaikkine tapahtumineen, iloineen, sairauksineen, suruineen, rakastumisineen kiiruhtaa vähitellen ohitsemme. Lopulta kuvissa ovat kuolinilmoitukset, yksi kerrallaan.

Ja sitten yhtäkkiä suvusta ei ole jäljellä kuin Sirkka-Liisa.

* *

Kuvastossa toistuu lähikuvaa putoilevista napeista. Sirkka-Liisan napeista, joita Talvensaaren perhe lopulta paitoihinsa ompelee.

Tummaa taustaa vasten hidastetussa filmissä putoilevat napit ovat kuin elämä itse. Napit eri värisiä, eri muotoisia. Yhtä varmasti ne putoilevat, kaikki. Kukin omaa liikerataansa.

Posliinikuppeja, joita Talvensaaren lapset pitävät perheen omina. – Nekin ovat Sirkka-Liisan.

Vaikka elämä päättyy se ei poista ihmisen ainutkertaista tarinaa. Sen Talvensaari elokuvassaan jäljittää parhaansa mukaan.

Tämä irtaimisto Sirkka-Liisan elämästä on jäljellä ja se kertoo lopulta enemmän kuin uskoisi. Hänen elämänsä tärkeistä, arvokkaista ja arkipäiväisistäkin asioista.

Me katsojat katsomme Sirkka-Liisan elämään. Osaltaan tätä mahdollista se, että Sirkka-Liisa miehineen on valokuvannut paljon. He hankkivat 1960-luvulla jopa kaitafilmikameran, jolle tallentui katkelmia heidän elämästään ja matkoiltaan.

Ohjaaja Elina Talvensaari.

Elokuva näyttää kuvia eri aikakausilta rinta rinnan. Juhlat menneiltä vuosilta, juhlat samassa asunnossa nykypäivänä.

Dokumentti tavoittaakin voimalla samankaltaisuutemme ja katsoo tarkasti arkipäivän pieniin asioihin. Siinä perhevalokuvien ja kirjeiden kautta puhutaan jo menneiden suulla, heidän elämästään. – Kirjeiden, jotka ovat kuin viestejä haudan takaa.

Kuolleisiin on vaikea tutustua. Talvensaari pääsee kuitenkin jollain tavalla sisään Sirkka-Liisan elämään. Elokuva katsoo taianomaisella tavalla menneeseen asunnon irtaimiston kautta ja tekee kunniaa eletylle elämälle, mutta myös elämälle ylipäätään.

Talvensaari tulee tutuksi Sirkka-Liisan tavaroiden valokuvien ja historiasta saatavalla olevan tiedon kanssa siinä määrin, että kokee jopa muistavansa asioita.

Ohjaajan kokemus valokuvien ja tietojen muuntumisesta jonkinlaisiksi muistikuviksi ja tuttuuden merkitys meille ihmisille on hätkähdyttävä.

Tässä valemuistamisen kokemuksessa on jotain ajan tuolla puolen olevaa mystisen kaunista hämmennystä. Nämä ihmiset ovat hänelle tärkeitä, vaikkei hän heitä koskaan päässyt tapaamaan.

Muistaminen itsessään ei kuitenkaan tee asioista merkityksellisiä. Kaikki me katoamme lopulta. Merkityksellistä on vain elämä itse ja sen eläminen.

* *

Talvensaari on oppinut Sirkka-Liisalta, jota ei koskaan tavannut, ajan rajallisuuden.

Elokuva näyttää, kuinka juuri katovaisuutemme tuo olemisellemme raamit ja nostaa esiin merkityksellisyyden kokemuksen. Viime kädessä elämämme on kuin saippuakupla, joka hetken leijailee heijastellen eri värejä pinnassaan ja sitten häviää iäksi rikki poksahdettuaan.

Keveys ja raskas kohtaavat tuossa hetkessä. Vaikka katoamme ei olemassaolon merkitystä voi kiistää. – On elettävä.

Hanna Telakoski

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua