Kuolema Niilillä on tuttu ja turvallinen murhamysteeri postikorttimaisemissa – Poirot’n roolissa jälleen Kenneth Branagh

Kenneth Branagh toista kertaa Poirot’n roolissa. Kuva: Twentieth Century Fox Film Corporation

Brittiläisen Kenneth Branaghin ohjaamaa elokuvaa Kuolema Niilillä (Death on the Nile) on saatu odottaa ensi-iltaan koko pandemian ajan. Elokuva ei juurikaan markkinointia kaipaa, sillä jokainen Agatha Christien romaaneja lukenut tunnistaa nimen välittömästi. Kuolema Niilillä on yksi Christien tunnetuimmista romaaneista.

Christien alkuteos on julkaistu vuonna 1937, ja myös elokuva sijoittuu tähän vuoteen. Ja kuten romaanissa, miltei kaikki elokuvan tapahtumat koetaan Niiliä pitkin lipuvalla laivalla. Aluksen kyydissä on varakkaita eurooppalaisia ja amerikkalaisia, ja yksi henkilöistä on maineikas salapoliisi Hercule Poirot, jota näyttelee ohjaaja Kenneth Branagh itse.

Elokuva on Branaghin toinen kerta Christie-elokuvan ohjaajana ja Poirot’n roolissa. Ensimmäinen elokuva oli Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express) vuonna 2017.

Molemmilla kerroilla elokuvan käsikirjoittaja on ollut sama, yhdysvaltalainen Michael Green, joka on taas ollut miltei mahdottoman tehtävän edessä. Koska Christie on tavattoman suosittu, lähes kaikki elokuvan katsojat ovat joko lukeneet Christien romaanin tai nähneet siitä elokuva- tai televisioversion.

Luultavaa onkin, että suurin osa katsojista menee katsomaan Kuolema Niilillä -elokuvaa kokeakseen jotakin tuttua ja turvallista. Niin tuttua ja turvallista kuin useita kuolonuhreja vaativa murhamysteeri nyt ylipäänsä voi olla.

Tämä tarkoittaa sitä, että käsikirjoituksessa tarinaa ei saa liikaa muuttaa, koska katsojat närkästyisivät. Kuinka siis säilyttää tuttu tarina, jota ihmiset varta vasten tulevat katsomaan? Voiko tarinaan tuoda jotakin uutta ja yllättävää?

* *

Käsikirjoittaja Green on melko hyvin onnistunut tasapainoilemaan näiden eri vaatimusten välillä, ja Christie-fanit voivatkin mennä katsomaan elokuvaa rauhallisin mielin: kirjan tärkeimmät tapahtumat on säilytetty jotakuinkin ennallaan. Samoin tarinan tärkeimmät henkilöt, heidän keskinäiset suhteensa ja luonteenpiirteensä on säilytetty alkuteokselle uskollisina.

Tapahtumat keskittyvät kolmiodraamaan, jonka osapuolia ovat Linnet ja Simon Doyle (Gal Gadot ja Armie Hammer), ja jälkimmäisen aiempi kihlattu Jacqueline de Bellefort (Emma Mackey), joka mustasukkaisena seurailee pariskuntaa häämatkalla Egyptissä. Ja kuten Christien romaaneissa usein, ollaan enimmän aikaa suljetulla alueella, tällä kertaa laivalla, ja kaikki mukana olevat matkalaiset ovat jollakin tavalla kytköksissä toisiinsa.

Sivuhenkilöiden suhteen Green on ottanut paljon suurempia vapauksia. Henkilöitä on yhdistetty ja muutettu, ja on oikeastaan makuasia, miten katsoja kokee tämän onnistuneen.

Christien teosten henkilöhahmot ovat useimmissa hänen romaaneissaan lähes karikatyyrejä. Olisi ehkä väärin luonnehtia hahmoja pinnallisiksi, sillä henkilöt on tarkoituksella luonnosteltu kevyesti: henkilöt ovat kuin taiteilijan skissejä. Siinä missä piirtäjä tekee nopean luonnoksen, Christie on kuvaillut henkilönsä tarkkanäköisesti – ja usein humoristisesti – vain muutamalla virkkeellä.

Simon ja Linnet Doylen (Armie Hammer ja Gal Gadot) häämatkalle Egyptiin saapuu kuokkavieraaksi Kuolema. Kuva: Twentieth Century Fox Film Corporation

Voin siis varsin hyvin kuvitella, että maailmassa on niitäkin katsojia, jotka olisivat toivoneet näkevänsä myös sivuhenkilöt samanlaisina kuin Christie on heidät romaanissaan kuvaillut. Olisi kuitenkin ehkä liian tylsää katsoa elokuvaa, joka on aivan yksi yhteen kirjan kanssa, joten pidän uudistuksia virkistävinä.

Muutoksilla onnistutaan myös raikastamaan Christien kirjojen vanhahtavaa maailmankuvaa omaan aikaamme sopivammaksi. Samalla nämä muutokset kommentoivat sekä menneiden aikojen että nykypäivän vääryyksiä, kuten rasismia.

* *

Vaikka elokuva on käsikirjoituksen tasolla kohtuullisen hyvin dramatisoitu valkokankaalle, elokuvan suurimmat ongelmat liittyvät kuvakerrontaan ja erityisesti Branaghin taitoihin ohjaajana.

Branagh tavoittelee elokuvassaan visuaalista loistokkuutta tässä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka varsin paljon on vaivaa nähty, elokuvaan on jäänyt huomattavan vahva epätoden tuntu: elokuva on kuvamaailmaltaan hengetön, suorastaan steriili. Upeiksi tarkoitetut kuvat Egyptistä ja Niililtä edustavat silkkaa postikorttiestetiikkaa.

Kaiken kukkuraksi elokuvassa kamera on liikkeessä lähes koko ajan, mikä tekee kerronnasta levotonta. Kamera kiertää kaikkiin mahdollisiin suuntiin vailla harkintaa tai tyylitajua. Myös valitut objektiivit, kuvakulmat ja kuvan rajaukset vaikuttavat mielivaltaisilta, eivätkä tue kohtausten tunnelmia.

En syytä tästä kuvaaja Haris Zambarloukosia. On vaikea kuvitella, että Branagh olisi antanut kuvaajan villiintyä omin päin kikkailemaan. Pelkään pahoin, että kyseessä on ohjaaja Branaghin oma luova näkemys siitä, kuinka elokuvia tehdään.

Kenneth Branagh onnistuu Poirot’n roolissa, mutta elokuvan kuvamaailma on hengetön. Kuva: Twentieth Century Fox Film Corporation

Henkilöohjaajana Branagh onkin yleensä pärjännyt paremmin. Erityisesti tärkeimmät naishahmot pääsevät pätemään. Valovoimainen Gal Gadot sopii hyvin kauniin ja rikkaan Linnet Doylen rooliin. Emma Mackey uhkuu kiihkeää mustasukkaisuutta sopivalla intensiteetillä. Sophie Okonedo näyttelee laulaja Salome Otterbournea, joka astuu ulos Christien tavanomaisesta henkilökaartista ja uskaliaasti flirttailee jopa itsensä Poirot’n kanssa.

Henkilöitä elokuvassa on sen verran paljon, että niinkin nimekkäät tähdet kuin Annette Bening ja Jennifer Saunders eivät oikein saa tilaa itselleen. Myös elokuvan miesroolit, kuten Tom Bateman Boucin roolissa ja Armie Hammer Simon Doylena, jäävät elokuvassa varjoon.

Tietenkin on selvää kenen varjoon he jäävät. Loppujen lopuksi elokuvan tärkein roolityö on Kenneth Branaghin rooli Hercule Poirot’na. Kaikki on kiinni juuri tämän hahmon onnistumisesta. Ja vaikka Branaghin visuaalista silmää sopii epäillä, häntä on pakko arvostaa näyttelijänä.

* *

Ennen tätä elokuvaa Kenneth Branaghilla oli siis yhden elokuvan verran Poirot-historiaa. Tällä kertaa elokuvan tekijät ovat ymmärtäneet, että pelkästään Christien kirjoista ammennettava ei sittenkään riitä.

Niinpä Kuolema Niilillä -elokuvaan on kirjoitettu Poirot’lle taustatarina, joka nähdään heti elokuvan alkujaksossa. Poirot tehdään tutuksi, inhimilliseksi, jopa romanttiseksi hahmoksi. Samalla elokuva säilyttää pienissäkin kohtauksissa mestarietsivälle tunnusomaiset piirteet: looginen äly, itsekeskeisyys, omahyväisyys ja pakonomainen tapa pitää esineitä ja asioita järjestyksessä.

Branagh-Poirot onnistutaan rakentamaan uskottavaksi, ja tämä kaikki auttaa katsojaa pyyhkimään mielestään David Suchet’n ikonisen Poirot-hahmon.

Branagh on hyvä näyttelijä, ei siitä mihinkään pääse. Ja jollakin tavalla voi pitää jopa erittäin sopivana, että omissa elokuvissaan usein pääosassa viihtyvä ohjaaja-näyttelijä esittää elokuvassa itseriittoista besserwisseriä. Jonkinlaista itseironiaakin taitaa löytyä, sillä Branagh antaa yhden tarinan henkilöistä sanoa Poirot’lle suorat sanat.

Kokonaan toinen asia sitten on, että kuinka asiallisena nykypäivänä voi pitää sitä, että brittinäyttelijä näyttelee belgialaista, joka puhuu englantia aksentilla. Poirot tietenkin on karikatyyri siinä missä muutkin Christien henkilöt, mutta tarvitseeko hänen olla? Saataisiinko joskus belgialainen näyttelijä esittämään Poirot’ta?

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua