Kaunis paluu uuden aallon juurille – arvostelussa Nouvelle Vague

Kuvat: Cinema Mondo

Pariisi, vuosi 1959. Kaupunki on täynnä innokkaita nuoria elokuvantekijöitä, jotka haluavat uudistaa elokuvan teon luomalla uuden aallon, nouvelle vaguen. Nuori elokuvakriitikko Jean-Luc Godard pääsee vihdoin toimittamansa Cahiers du Cinéma -lehden sivuilta kameran taakse ja ryhtyy toteuttamaan esikoiselokuvaansa À bout de souffle (Viimeiseen hengenvetoon), joka rikkoo aikansa kerronnalliset ja tekniset säännöt ja on yksi uuden aallon suurteoksista.

Godard työskentelee pienellä budjetilla ja improvisoiden, usein vastoin perinteisiä elokuvien tuotantotapoja. Kuvauksissa hän kyseenalaistaa käsikirjoituksen, leikkauksen ja jatkuvuuden merkityksen, aiheuttaen hämmennystä (ja ihastusta) ympärillään.

Elokuva seuraa kuvausten etenemistä, keskusteluja elokuvan olemuksesta sekä jännitteitä, joita Godardin omapäinen työskentelytapa aiheuttaa niin näyttelijöissä kuin rahoittajissa. Taustta pyörivät samalla muut uuden aallon keskeiset hahmot, kuten François Truffaut, Agnès Varda, Claude Chabrol ja Jacques Rivette.

* *

Muun muassa Ennen aamunkoittoa -trilogiastaan tunnettu uuden aallon fani Linklater on selkeästi rakastamansa aiheen parissa: mustavalkoinen elokuva on äärimmäisen kaunis ja sen tunnelma on uskottava: lavastus, puvustus ja kuvaus todellakin hengittävät ajan henkeä.

Ihastuttavan Guillaume Marbeckin esittämä Godard on neuroottinen, älykäs ja usein vaikea – mutta kuitenkin rakastettava. Hän ei käy läpi varsinaista kehityskaarta, eikä kohtaa todellista vastavoimaa. Hänen ärsyttävyytensä ja neroutensa esitetään osana valmista myyttiä, eikä tätä saavutettua asemaa lähdetä suuremmin haastamaan.

Myös muut uuden aallon keskeiset hahmot, kuten François Truffaut ja Claude Chabrol, jäävät lähinnä tunnistettaviksi viitteiksi, eivätkä kasva itsenäisiksi, eläviksi henkilöhahmoiksi.

* *

Samalla elokuvan lähestymistapa paljastaa valitettavasti sen suurimman ongelman: Nouvelle Vague ei ole tutkiva tai kyseenalaistava, vaan vahvistava. Se olettaa, että katsoja tuntee uuden aallon historian, tunnistaa nimet ja ymmärtää, miksi juuri nämä ihmiset ja tämä hetki olivat merkittäviä. Elokuva ei niinkään kysy, miksi Godard oli radikaali, vaan lähtee siitä, että tämä on jo selvää.

Ensimmäiset 15 minuuttia tuntuu kuin kuin liukuhihnalta syötettäisiin kasvoja ja nimiä katsojan eteen. Uskon, että ilman aiempaa tietoa siitä kuka kukin on, monen katsojan tekee mieli lähteä elokuvateatterista.

Katsojalle, joka ei tunne uuden aallon historiaa, elokuva ei tarjoa suurta iloa: viittaukset, keskustelut ja tilanteet rakentuvat vahvasti oletetun taustatiedon varaan. Tämä valitettavasti tekee Nouvelle Vaguesta hieman sisäänpäinkääntyneen: se palkitsee leffanörtit, mutta jättää muun yleisön etäälle.

* *

Ironista kyllä, elokuva liikkeestä, joka syntyi vastalauseena pöhöttyneelle elokuvanteolle, on itse varsin turvallinen. Nouvelle Vague kuvaa improvisaatiota ja kaaosta, mutta sen oma muoto on hallittu ja perinteinen. Linklaterin ohjaus on sujuvaa ja älykästä, mutta siitä puuttuu riskinotto ja arvaamattomuus, joka teki Godardin varhaisista elokuvista niin mullistavia.

Nouvelle Vague on taidokkaasti tehty ja vilpitön kunnianosoitus elokuvahistorialle, mutta se kumartaa hieman liikaa omaa kohdettaan kohti, kritiikittä ja ihastellen, ja jää lopulta etäiseksi. Se puhuttelee cinefiilejä ja ranskalaisen elokuvan historiaan vihkiytyneitä, mutta ei onnistu välittämään uuden aallon vallankumouksellista energiaa katsojalle, joka ei sitä jo valmiiksi tunne.

Muru Vähänikkilä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua