Kauhuelokuvaa #blacklivesmatter-aikana – arviossa uusi Candyman

10.03.2022

Kuvat: Parrish Lewis / Universal Pictures and MGM Pictures

ELOKUVA | Nia DaCosta ohjaama uusi tulkinta vuoden 1992 kauhuleffaklassikosta tekee pelottavasta mustasta miehestä kiinnostavan afroamerikkalaisen legendan.

”Vain 91-minuuttisena Candyman on varsin napakan mittainen paketti, jossa paikoittain luodaan todella intensiivistä ja tyylikästä kauhutunnelmaa.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Candyman

  • Ohjaus: Nia DaCosta
  • Käsikirjoitus: Jordan Peele, Win Rosenfeld, Nia DaCosta
  • Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Teyonah Parris, Nathan Stewart-Jarrett
  • Ensi-ilta: 27.8.2021.

Anthony McCoy on lupaava chicagolainen kuvataiteilija, joka asuu galleristityttöystävänsä Briannan kanssa. Anthonylla on näyttely tulossa ja inspiraatio hukassa. Briannan veli Troy kertoo illanvietossa Helen Lylen 1970-luvulle sijoittuvan kauhulegendan ja herättää Anthonyn mielenkiinnon. Anthony suuntaa Cabrini-Greenin hylätylle asuinalueelle, jossa hän kohtaa pesulanomistaja William Burken. Burke kertoo hänelle Helen Lylen ja Candymanin tarinan tarkemmin.

Anthony tekee näyttelyyn Candymanin inspiroiman teoksen Say My Name: peilin ja ohjeistuksen sanoa sen edessä Candymanin nimi viisi kertaa. Teos ei kiinnosta yleisöä ja saa taidekriitikoltakin haukut – kunnes seuraavana yönä avajaisten jälkeen veri roiskuu galleriassa. Yhtäkkiä Anthonyn taideteos kiinnostaa kaikkia ja Briannankin galleristinura saa uutta potkua. Anthony alkaa maalata vimmaisesti väkivaltaisia, rajuja muotokuvia tuntemattomista ihmisistä.

Candyman on jo poistunut teattereista, eikä ole vielä tullut suoratoistopalveluihin. Jutun kirjoitushetkellä (7.3.2022) se on vuokrattavissa internetin videovuokrauspalveluista, kuten Apple TV:stä, Elisa Viihteestä, Youtubesta ja Google Playsta.

Sarjan neljäs tai toinen osa

Candyman-elokuvia on tehty nyt jo neljä. Niiden taustalla on Clive Barkerin novelli Kielletty (The Forbidden). Jos alkuteokseen haluaa tutustua, se on ilmestynyt suomeksi Barkerin Veren kirjat 5 -novellikokoelmassa vuonna 1992 (joka löytyy ainakin Pirkanmaan kirjastoista).

Ensimmäinen elokuva ilmestyi vuonna 1992 ja sen ohjasi ja käsikirjoitti Bernard Rose. Se kertoo Helen Lylen tarinan, joka tässä uusimmassa elokuvassa on tarinan taustalla oleva urbaanilegenda. Ensimmäistä osaa arvostettiin, jatko-osia vähemmän: Rotten Tomatoes laskee vuonna 1995 ilmestyneen kakkososan Candyman: Farewell to the Flesh (ohj. Bill Condon) arvosanakeskiarvoksi 25 prosenttia ja vuonna 1999 ilmestyneen kolmososan Candyman 3: Day of the Dead (ohj. Turi Meyer) huikeat 8. Jatko-osat ovat siis lähinnä kalkkunaosastoa, jonka voi unohtaa saman tien – niin tekee myös tämä uusi Candyman.

Uuden elokuvan on ohjannut Nia DaCosta ja sen ovat kirjoittaneet hänen kanssaan Jordan Peele ja Win Rosenfeld. DaCosta on jonkunasteinen nouseva tähti: ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, jonka elokuva on noussut avausviikonloppunsa katsotuimmaksi. 32-vuotias DaCosta on myös nuorin Marvel-elokuvan ohjannut. Jordan Peelehän on erinomaisessa nosteessa ja kauhun puolella varsinkin, sekä esikoisohjaus Get Out että sitä seurannut Us ovat keränneet kiitosta ja ihailua.

Uuden Candymanin näyttelijöissä nähdään sekä uusia nimiä että alkuperäisestä elokuvasta tuttuja kasvoja. Yahya Abdul-Mateen II ja Teyonah Parris ovat pääosissa oivallisia. Candymania jokaisessa elokuvassa esittänyt Tony Todd nähdään tässäkin, samoin Vanessa Williams uusii roolinsa.

5755 d017 00217

Kuva: Parrish Lewis / Universal Pictures and MGM Pictures

Mustilta tekijöiltä, mutta mille yleisölle?

Nightmare on Film Streetin haastattelussa vuodelta 2018 Tony Todd kommentoi Candymanin merkitystä mustalle yleisölle: ”En tajunnut asian tärkeyttä silloin, Candymanin vaikutusta, etenkin kaupunkien keskustoissa, missä kovimmat fanit olivat. Mutta kyllä, hän edusti afroamerikkalaisuutta, tiedätkö, meitä.”

Jordan Peelen osallistumista uuteen elokuvaan Todd kommentoi näin: ”Haluaisin hänen tekevän sen, jonkun fiksun joka ottaa juttuja huomioon ja kaivautuu Candymanin rotukysymyksiin ja siihen, miksi hän ylipäänsä oli olemassa.” Uusi Candyman onkin hyvin selkeästi mustien tekijöiden elokuva. Valkoisia näyttelijöitä nähdään vain sivuosissa.

AV Clubin Anya Stanley kirjoittaa alkuperäisen elokuvan käsitelleen valkoisten ahdistusta ja ”pelottavan mustan miehen” kuvastoa. Uusi tulkinta laajentaa keskustelua ja siirtää kauhua yhdestä miehestä rakenteisiin, jotka edelleen sykkivät julmuutta Yhdysvaltojen mustaa väestöä kohtaan. Uusi Candyman on #blacklivesmatter-ajan tulkinta, joka nimeää, tunnistaa ja tunnustaa mustat miehet, jotka valkoisten koneisto on jauhanut murskaksi. Mustien kohtaamassa väkivallassa uhri on usein saanut vähänlaisesti sympatiaa ja niin tekee Candymankin: se ei tosiaankaan välitä liiaksi Candymanin valkoisista uhreista.

Ihan jokainen kriitikko ei ole Candymaniin ihastunut. Vulturen Angelica Jade Bastién kirjoittaa elokuvan olevan kovin opettavainen: Bastiénin mukaan elokuvaa ei ole tehty kovan luokan kauhufaneille tai mustalle yleisölle, sillä se selittää turhan perinpohjaisesti asioita, jotka mustat katsojat ymmärtävät perinpohjaisesti. Elokuvan ydin on ”hämmentynyttä politiikkaa sekoitettuna lapselliseen taiteiluun, jossa merkittävä keskustelu gentrifikaatiosta on kuviteltu ilman siitä kärsivien kuuluvaa ääntä”.

5755 d021 00713r 1

Kuva: Parrish Lewis / Universal Pictures and MGM Pictures

Pätevä kauhuelokuva

No, minä kyllä pidin elokuvasta, mutta myönnän, etten ole hardcore-kauhufani enkä musta, joten voi olla, että Bastiénilla on pointtinsa. Yhteiskunnallisista ulottuvuuksista en välttämättä ole oikea henkilö puhumaan. Gentrifikaatioteema jäi kieltämättä sivuosaan elokuvassa; getoista puhuttiin, mutta se jäi ehkä vähän ohueksi. Briannan isän traaginen kohtalo tuli tarinassa vastaan vähän yllättäen ja jäi lopulta sivuseikaksi. Pidin kuitenkin siitä, miten Candyman kontekstualisoitiin osana mustiin kohdistuvaa systemaattista rasismia ja väkivaltaa.

Ihan vain mielenkiintoisena kauhuelokuvana katsottuna Candyman toimi hyvin. Vain 91-minuuttisena se on varsin napakan mittainen paketti, jossa paikoittain luodaan todella intensiivistä ja tyylikästä kauhutunnelmaa. Välillä veri roiskuu ja väkivaltaa näytetään selkeämmin, välillä taas katsoja viedään kauemmas, kulman taakse, pistetään kuva pois ja annetaan rutisevan, rusentuvan ja viiltävän äänen tehdä tehtävänsä. Peilit kuuluvat vahvasti Candymanin legendaan ja niitä DaCosta käyttääkin reippaasti ja hyvin häiritsevillä tavoilla jo alkuteksteistä lähtien. K-16 on täysin perusteltu ikäraja ja Candyman paikoin herkullisen häijyä katseltavaa.

Mikko Saari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua