Suurten taiteilijoiden elämästä kertovat elokuvat ovat kovin usein vaikea pala nieltäväksi. Yhden elokuvan kestoon on vaikea mahduttaa kaikkea oleellista tähden elämästä – ainakaan kovin kiinnostavalla tavalla. Kronologinen elämästä kuolemaan ja ryysyistä rikkauksiin -tarina on pahimmillaan puuduttavaa katseltavaa, eikä onnistu kertomaan kohteestaan mitään kovin syvällistä.

Toisaalta ratkaisu, jossa keskitytään yhteen tai kahteen vaiheeseen tähden elämässä, voi puutteellisuudessaan jättää jälkeensä hieman erikoisen kuvan henkilöstä, joka kuitenkin on jättänyt niin suuren jäljen viihdemaailmaan, että paljon hänen kuolemansa jälkeenkin syntyneet ihmiset tunnistavat edelleen hänen nimensä ja tunnetuimman tulkintansa.

Judy Garlandista kertova Judy sijoittuu näistä jälkimmäiseen kategoriaan. Se kertoo pääasiassa laulajan viimeisestä elinvuodesta, jolloin Garland velkaantuneena ja käytännössä kodittomana yritti vielä kerran uutta nousua esiintymällä Lontoossa, jossa hänen konserttinsa vielä myivät hyvin.

Hiipuneen tähden ahdinkoon liittyivät ainaisten rahahuolien lisäksi kahden lapsen huoltajuuskiistat, alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttö, sekä niin paha esiintymiskammo, että Garland joko esiintyi sekavissa tiloissa, myöhästyi konserteistaan tai perui niitä kokonaan. 

Tätä synkeää myöhäisuran tilannetta taustoitetaan elokuvassa Ihmemaa Ozin kuvausten aikaisilla takaumilla, joissa MGM-studion johtaja Louis B. Mayerilla on nuoren Garlandin elämän kaikki langat käsissään. Hän määrää kaiken: mitä Judy milloinkin syö, mitä pillereitä hän tarvitsee mihinkin tarpeeseen, ja kenen kanssa hänen on sopivaa näyttäytyä julkisesti.

Garlandin vaikeuksien taustoitus jää kovin puolivillaiseksi. Louis B. Mayerista rakennellaan hirviötä – mitä hän hyvinkin saattoi olla elokuva-alalla vaikutusvaltaisena ihmisenä. Mayerin lisäksi Garlandin tarinaan kuuluu silti olennaisesti myös hänen hyvin määrätietoisesti julkisuushakuinen äitinsä, joka paitsi laittoi lapsensa esiintymään jo taaperoikäisenä, myös syötti tyttärelleen pillereitä nukkumista helpottamaan tämän ollessa vasta kymmenvuotias.

Äidin rooli jää elokuvassa pieneksi, ja aiheeseen perehtymätön erehtyy helposti luulemaan hahmoa jonkinlaiseksi esiliinaksi tai Louis B. Mayerin palkkaamaksi, Maija Poppasen ilkeämpää kaksoissisarta muistuttavaksi lastenhoitajaksi, niin epämääräinen ja yksiulotteinen roolihahmo on. 

* *

47-vuotiaana kuolleen Garlandin elämä oli eittämättä vaiherikas ja traagisuudestaan huolimatta kiinnostava. Päätös keskittyä vain osaan siitä olisi ymmärrettävä, jos se tarkottaisi sitä, että lyhyestä ajanjaksosta saataisiin jotain syvällistä irti. Judyn tarinaa tuskin voi sanoa syvälliseksi. Se vaatii aivan liikaa taustatietoa ollakseen edes kunnolla ymmärrettävä.

Elokuva näyttää Judy Garlandin kärsivän sekä teini-iässä että keski-iässä. Se jättää hänen menestyksensä lähes kokonaan huomiotta – lukuun ottamatta lyhyitä viittauksia dialogissa. Ihmiset – etenkin miehet, entisistä ja nykyisistä aviomiehistä pomoihin – hänen ympärillään syyttävät Garlandia itseään uransa laskusuunnasta viittaamalla hänen epäluotettavuuteensa esiintyjänä. Elokuva myös useasti näyttää hänet epäluotettavana esiintyjänä. 

Mutta katsojan on etsittävä elokuvan jälkeen tietoa Garlandista ymmärtääkseen, että hänen vaikeutensa esiintymisen suhteen johtuivat hyvin pahasta esiintymiskammosta, eivätkä välttämättä niinkään alkoholiongelmasta – joka toisaalta saattoi osittain johtua esiintymiskammosta.

* *

Elokuvan suurimmat ongelmat ovat käsikirjoituksessa. Tämän elokuvan kaltaiset henkilökuvaukset nojaavat aina tarinan lisäksi myös siihen, kuinka hyvin elokuvan aihetta itseään onnistutaan kuvaamaan.

Renée Zellwegerin suoritus Judy Garlandina on monessa arviossa kehuttu, ja innoittanut katsojia povaamaan näyttelijälle vähintäänkin Oscar-ehdokkuutta, ellei sitten voittoakin. Näyttelijän itsensä kannalta rooli on eittämättä hänen uransa huippuhetkiä.

Hius- ja maskeerausosasto sekä erityisesti puvustus ansaitseekin kehuja Judy Garlandin hahmon luomisessa uudelleen valkokankaalle. Jany Temimen pukusuunnittelu on elokuvan vähäeleisessä tunnistettavuudessaan elokuvan parhaita puolia. Renée Zellweger laulaa myös aivan taidokkaasti itse Garlandin tunnettua repertuaaria, ja tulkitsee kehollaan laulajattaren tuntemuksia etenkin esiintymislavalla mainiosti.

Zellweger ei ikävä kyllä ole kovin syvällinen tunteiden tulkitsija kasvoiltaan. Hänen suorituksensa olisi varmasti hieno teatterin lavalla, mutta valkokankaan lähikuvissa alkaa kiusaannuttaa. Lähikuvia tämän tyyppisessä tarinassa myös riittää, ja Zellweger on läsnä lähes jokaisessa otoksessa.

Ohjaaja Rupert Goold – tunnettu pitkälti juuri näytelmäsovituksista – ei ole myöskään kyennyt ohjaamaan Garlandin lavaesiintymisiä niin, että ne eivät näyttäisi niin selvästi jälkiäänitetyiltä. En ymmärrä kuinka laulusuoritukset kuvassa voivat näyttää niin kovin ponnettomilta, vaikka Zellweger on tulkinnut ääniraidalle tunteikkaat kappaleet itse. 

Ilmeiltään hän imitoi Garlandia kelvollisesti, mutta sen sijaan että olisin uppoutunut katsomaan tarinaa Garlandista, en päässyt pidemmälle juuri tästä – imitaatiosta. Zellweger ei ole hienovaraisin näyttelijä tulkinnaltaan, ja monessa kohtaa myös hänen tutut maneerinsa tunkevat läpi niin voimallisesti, että on vaikea nähdä valkokankaalla joku muu kuin Bridget Jonesin esittäjä – joka kieltämättä oli myös epävarma ja hukassa, vaikka kenties ei yhtä suuressa määrin. Elokuvan taika on kuitenkin poissa, kun katsoja jää miettimään täysin toisia rooleja.

Kokonaisuutena Judy on hukattu mahdollisuus. Hollywoodin studiosysteemin pyörityksessä kasvaneesta sukupolvesta, tai tämän kaliiberin tähdistä saisi irti paljon kiinnostavammankin elokuvan. Broadway-näytelmänä pienehkö tarina varmasti toimii, mutta elokuvana se jää harmittavalla tavalla puolitiehen. Judy Garland olisi ansainnut niin paljon parempaa. Etenkin elämässään, mutta myös valkokankaalla.

Riikka Oksanen