Laura (Seidi Haarla) ja Ljoha (Juri Borisov). Kuva: Sami Kuokkanen / Elokuvayhtiö Aamu
ELOKUVA | Juho Kuosmasen elokuva on vapaasti tulkittu tai pikemminkin improvisoitu reissu Rosa Liksomin Finlandia-palkittuun romaaniin. Se on osoitus siitä, miten taitava Kuosmanen on elokuvallisten ilmaisukeinojen käytössä.
”Hytti nro 6 on ennen kaikkea elokuvallista elokuvaa. Se käyttää upeasti hyväksi elokuvan ilmaisukeinoja, kameraa, värejä, ääniraitaa.”
ARVOSTELU
Hytti nro 6
- Ohjaus: Juho Kuosmanen
- Käsikirjoitus: Andris Feldmanis, Livia Ulman ja Juho Kuosmanen
- Pääosissa: Seidi Haarla, Juri Borisov, Dinara Drukarova, Julia Aug, Lidia Kostina, Tomi Alatalo
- Ensi-ilta: 29.10.2021.
Kaksi ihmistä kohtaa junamatkalla ja viettää aikansa yhdessä. Alkukahnauksien jälkeen heidän välilleen syntyy yhteys, hyvin merkityksellinen sellainen.
Tämä voisi olla perinteisen romanttisen elokuvan juoni, tai uusin osa Julie Delpy – Ethan Hawk -elokuvasarjassa. Hytti nro 6 kuitenkin ylittää, ohittaa ja rumpsuttaa raiteilla aivan eri suuntaan, johonkin määrittelemättömämpään ja samalla vapauttavampaan.
Moni on jo varmaan Cannesin Grand Prix -voitosta lähtien kuullut tai lukenut, että Juho Kuosmasen elokuva on vapaasti tulkittu tai pikemminkin improvisoitu reissu Rosa Liksomin Finlandia-palkittuun romaaniin. Samalla kun Kuosmanen itse luettelee kaikkia asioita, joita elokuvaan on muutettu, Liksom itse toteaa, että eihän siinä ole muutettu mitään!
Kaikista käytännön vaatimista muutoksista huolimatta – junamatka ei vie Moskovasta Ulan Batoriin vaan Murmanskiin, miespäähenkilö on paljon nuorempi kuin romaanissa, Neuvostoliitto on kerennyt hajota ja ollaan jossain 1990-luvun lopun Venäjällä – elokuvatulkinnassa on sama venäläisen junamatkan haju, äänimaailma ja tunnelma, ja kahden ihmisen kohtaaminen on yhtä merkityksellinen.
Laura on majaillut Moskovassa Irinan kulttuuriasunnossa ja rakastajana, mutta suhde natisee jo liitoksistaan kuin Irinan asunnon lattia. Irina ei edes lähde mukaan Murmanskiin katsomaan petroglyfejä, Vienanmeren esihistoriallisia kalliopiirroksia, kuten alun perin oli sovittu.
Moskovan intelligentsia-piirien vastakohtana Laura saa hyttitoverikseen venäläiseen arpomistyyliin duunarin, joka on menossa Muurmanskiin tienaamaan avolouhostöissä.
Mies, Ljoha, esitellään katsojalle ja Lauralle aluksi venäläismiehen kliseenä: hän lyö ensimmäiseksi vodkan ja suolakurkut hytin pöydälle. Mitä pidempään matka jatkuu, sitä samankaltaisemmiksi Laura ja Ljoha paljastuvat. Loppukohtauksissa he voisivat olla sisarukset. Juri Borisovin löytyminen miespääosaan on loisto-osuma. Hän tavoittaa alkukohtausten pintamachouden alta Ljohan herkkyyden sekä Lauran ja Ljohan kohtausten huumorin ja lopulta myös kipeät kohdat. Niin Laura kuin Ljoha näyttelee toiselle jotain roolia, kunnes junan kolistellessa pohjoiseen tämä pinta sulautuu pois ja yhteys alkaa kasvaa.
Yksi Hytti nro 6:n hienouksia on se, miten Lauran ja Ljohan suhde pakenee kaikkia määrittelyjä: he ovat hieman rakastavaisia, hieman ystäviä, hieman kuin sisarukset. Voi kuvitella, miten vuosienkin päästä – sillä Hytti nro 6 on tunnelmaltaan ikään kuin jälkikäteen nähty muisto – kumpikin näistä henkilöistä muistaa matkan ja ihmissuhteen yhtenä elämänsä merkityksellisimmistä. Suhteen pituus ja vakiintuneisuus eivät määrittele sitä, miten tärkeältä se tuntuu, vaan kohtaamisen syvyys.
Elokuvan tarina kuulostaa simppeliltä, mutta siinä tapahtuu koko ajan; jokainen kohtaus elää ja tuo pieniä elementtejä ja nyansseja esiin. Kaikenlainen jäykkyys ja patsastelu puuttuvat täysin. Mitään ei alleviivata, vaan katsoja hoksaa asiat luontevasti, tilanteesta ja tunnelmista nousevina. Lauran ja Ljohan suhteen nyanssit soljuvat kohtauksesta toiseen aivan yhtä sulavasti kuin kohtaukset toisiinsa. Elokuvassa on junamatkan rytmi, koko ajan rauhallisesti eteenpäin vievä.
Hytti nro 6 on ennen kaikkea elokuvallista elokuvaa. Se käyttää upeasti hyväksi elokuvan ilmaisukeinoja, kameraa, värejä, ääniraitaa. Liksom kirjoittaa: ”Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.” Kuosmanen laittaa kaiken tämän kuviksi, junan ikkunasta ohinähdyiksi, jotka Laura tallentaa pienellä videokamerallaan – kunnes nekin kuvat muuttuvat muistoiksi.
Ahtaissa junatiloissa kuvattu elokuva sijoittaa katsojan sinne sisälle, jonnekin hytin pedille, kanssamatkustajaksi. Teräksensini, joka mainitaan Liksomin romaanissa talvisen Moskovan väriksi, on yksi osa elokuvan tummahkoa väriskaalaa.
Elokuva ääniraitaa rakennetaan taitavasti. Juna jytkyttää ja natisee ja vodkapullot kilisevät rämän auton takapenkillä, kun välillä poiketaan tapaamassa Ljohan tuttavaa, kenties mummoa tai kasvattiäitiä. Siellä Laura herää iloisen, vodkan siivittämän illan jälkeisestä horteesta hätkähtäen paukkeeseen, kun halkoja hakataan. Katsoja on kuin sisällä tässä äänimaisemassa, elokuvan pituisen matkan ajan.
Musiikki on oivaltaen valittua mutta Venäjä-kliseitä välttelevää. Kolme kertaa eri merkityksessä – Irinan kanssa tanssittuna ja taas myöhemmin Ljohaan yhdistettynä –soiva ranskalaisen Desirelessin 1980-luvun hitti Voyage Voyage on juuri sellainen laulu, jonka kuulee sattumalta jossain reissussa, hotellissa tai taksissa ja joka sen jälkeen herättää aina muistot tuosta hetkestä.
Seidi Haarla näyttelee suurimmaksi osaksi venäjäksi, mutta roolihenkilölleen, Moskovaan rantautuneelle suomalaisnaiselle sopivasti saa tehdä sen vieraana kielenä ja suomalaisaksentilla. Suomalaiselokuva on nyt löytänyt uuden naistähden.
Hytti nro 6 nostaa jälleen kotimaisen elokuvan rimaa ylemmäs ja on osoitus siitä, miten taitava Kuosmanen on elokuvallisten ilmaisukeinojen käyttäjänä. Tämän junan kyytiin kannattaa astua.
Eija Niskanen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ridley Scottin Gladiator II on kelvollinen, vaan ei yhtä mahtava spektaakkeli kuin edeltäjänsä
ELOKUVA | Vaikka Ridley Scottilla on suurten spektaakkeleiden tekemisen mittakaava hallussaan, kaikki tuntui paljon tuoreemmalta ensimmäisen Gladiator-elokuvan aikoihin.
Entisen nuorison elämä on juhlia, juopottelua ja toisen etsintää – arviossa Samppa Batalin Omenavarkaat
ELOKUVA | Samppa Batalin ohjaama elokuva on ajan todellisuuteen pyrkivä tarina yhdestä päivästä ja yöstä yli kolmekymppisten elämässä.
Belfastin rääväsuut uhoavat miehitysvallaksi kokemiaan brittejä vastaan keskisormi tanassa – arviossa Kneecap
ELOKUVA | Irlannissa puhuttavaa iiriä voimakkaasti puolustava Kneecap on asiapitoisuudestaan huolimatta häröilevän hauskaa katsottavaa.
Draama ihmisistä, jotka ymmärretään väärin – arviossa Michael Francon Memory
ELOKUVA | Meksikolaisohjaajan elokuvassa ihmisten elämään vaikuttavat asiat, joihin he itse eivät ole voineet vaikuttaa.