Gary Oldman on Herman J. Mankiewicz elokuvassa Mank. Kuva: Netflix
ELOKUVA | David Fincherin ensi-iltaelokuva kertoo Orson Wellesin Citizen Kanen alkuperästä ja eritoten sen käsikirjoittajasta, Herman J. Mankiewczista.
”Mankiewicz esitetään ikuisen vastaansanojan perikuvana. Taiteilijana, joka ikään kuin omaa henkensä vapauttaan demonstroidakseen käyttäytyy huonosti juuri silloin kun ei pitäisi.”
ARVOSTELU
Mank
- Ohjaus: David Fincher
- Käsikirjoitus: Jack Fincher
- Pääosissa: Lily Collins, Tuppence Middleton, Gary Oldman, Charles Dance
- Ensi-ilta: rajatusti elokuvateattereissa 20.11.2020. Netflixissä 4.12.2020.
Tuskin yksikään Hollywoodin kulta-ajan elokuvista on kerännyt yhtä paljon kiistelyä ja todistelua ympärilleen kuin Orson Wellesin 25-vuotiaana ihmelapsena ohjaama Citizen Kane.
Eräänlainen nyky-Hollywoodin ihmelapsi on myös David Fincher, joka sai 29-vuotiaana ohjattavakseen silloisissa oloissa kalleimman elokuvan Alien3 (1992). Siksi on jokseenkin sopivaa, että Fincher on tehnyt Citizen Kanen alkuperästä ja eritoten sen käsikirjoittajasta, Herman J. Mankiewczista kertovan elokuvan Mank.
Herman J. Mankiewicz, joka tunnettiin alalla kutsumanimellä Mank oli newyorkilainen toimittaja ja teatterimies, joka päätyi Hollywoodiin äänielokuvan läpilyöntiaikoina, koska siellä oli kysyntää dialoginkirjoittajille. Hän kirjoitti muutamia Marx-veljesten loistavimmista komedioista, kuten Hevosen sulat (1932), Neljä nolattua neroa (1933) ja Neljä naurettavaa naapuria (1933).
Fincherin elokuvassa Mankiewicz on Hollywoodiin saavuttuaan ehtinyt alkoholisoitua ja hänet kyörätään autiomaan laitamille sanamukaisesti kuiviin oloihin keskittymään kirjoittamiseen samalla kun hän toipuu auto-onnettomuudesta, jossa hänen jalkansa on katkennut useampaan palaseen. Orson Welles on tilannut häneltä käsikirjoituksen tekeillä olevaan ensimmäiseen elokuvaansa.
Tarina tulee tajunnasta
Autiomaakämpässä Mankilla ei ole seuranaan kuin Rita-sihteeri (Lily Collins), joka kirjoittaa puhtaaksi Mankin päästään ja sekalaisista muistiinpanoistaan sanelemaa käsikirjoitusta. Samassa mökissä Mankin kanssa elää myös sairaanhoitaja Fräulein Frieda (Monika Grossmann), jonka työ on pitää Mank irti pullosta. Elokuvan päähenkilö ja liian monet hahmot on kirjoitettu tyypeiksi, jotka puhuvat kuin screwball-komedian henkilöt: lyömättömän nopeasti ja nokkelasti.
He eivät ole todellisia ihmisiä, vaan sellaisten idealisoituja haavekuvia. Mankin itsensä ohella elokuvan tärkeimpiin henkilöihin kuuluu aikansa mediamagnaatti, sanomalehtimiljonääri William Hearst (roolinsa nautinnollisen sarkastisesti vetävä Charles Dance). Hearstin rakastajatarta, aikansa filmitähtöstä Marion Daviesia esittää sattuvan uskottavasti Amanda Seyfried.
Legenda ja tarinat viehättävät
Mankiewicz esitetään ikuisen vastaansanojan perikuvana. Taiteilijana, joka ikään kuin omaa henkensä vapautta demonstroidakseen käyttäytyy huonosti juuri silloin kun ei pitäisi. Hearstin illanvietossa hän kehuu isännän karsastamaa sosialistikirjailija Upton Sinclairia. Juuri tällaisen faux pas’n takia Mankin seura Hearstia viehättikin. Hearst piti Mankiewicziä hovinarrinaan.
Elokuvan ongelmiin kuuluu se, ettei siinä ole oikein tarinaa. Se on kokoon raavittu kasa showbisneksen legendoja ja Hollywoodin historiaa, ja sellaisena innostuneempi legendasta ja taikatemppuilijan tavoin tilapäisen vaikutuksen tekemisestä. Mank-elokuvan ihmisillä ei ole luonnetta. He ovat vain hahmoja, joille on annettu kasa ominaisuuksia ja nokkelia repliikkejä.
Huomasittehan nämä viittaukset?
Tuottaja Irving G. Thalbergin hautajaiskohtaus synagogassa on valaistu aivan kuin Citizen Kanen kohtaus, jossa totuutta Charles Foster Kanesta etsivät ovat päätyneet arkistoon, jonka holvimaiseen saliin aurinko hädin tuskin paistaa.
Elokuva on eräänlainen dramaturgisen yhdellä jalalla seisomisen ihme. Suurimman osan aikaa Gary Oldmanin esittämä päähenkilö makaa sängyssä, murjottaa ja muistelee, sanelee käsikirjoitustaan. Meidät viedään takaumissa Mankin muistoihin, joista aukeaa suora väylä siihen millaisten asioiden vaikutuksesta Citizen Kanen tarina olisi voinut syntyä. Elokuva rinnastaa itsensä Citizen Kaneen, kertoo valittuja paloja päähenkilönsä elämästä, ja kaikki mitä näemme, resonoi myöhemmin toteutuvassa Citizen Kanessa.
Fincher toteuttaa tätä periaatetta välillä rasittavan pikkutarkasti. Mankin ryypättyä itsensä tainnoksiin hänen kädestään kirpoava tyhjä pullo on kuin Orson Wellesin / Charles Foster Kanen kädestä kuoleman hetkellä kirpoava lasikuula. Kun näitä rinnastuksia tulee jatkuvalla syötöllä, ne alkavat syödä päähenkilön taiteilijantyön arvoa.
Tällaisia ja muita visuaalisia viitteitä Wellesin elokuva on niin täynnä, että niiden kaikkien bongaamiseen elokuvan kesto on turhan lyhyt aika.
Mank on pursotettu täyteen monimielisiä nokkeluuksia, kuten tokaisu, joka esitetään Marion Daviesille tämän rahvaanomaisista juurista New Yorkin Brooklynissä: ”Your Flatbush is showing.”
Fincherin vakiokuvaaja, Erik Messerschmidt on kuvannut Mankin epookkiin sopivan näköisesti mustavalkoiseksi elokuvaksi, jossa valot ja varjot toistuvat ihailtavan kauniisti. Jos jokin elokuva pitää nähdä elokuvateatterin kankaalta, niin tämä.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ridley Scottin Gladiator II on kelvollinen, vaan ei yhtä mahtava spektaakkeli kuin edeltäjänsä
ELOKUVA | Vaikka Ridley Scottilla on suurten spektaakkeleiden tekemisen mittakaava hallussaan, kaikki tuntui paljon tuoreemmalta ensimmäisen Gladiator-elokuvan aikoihin.
Entisen nuorison elämä on juhlia, juopottelua ja toisen etsintää – arviossa Samppa Batalin Omenavarkaat
ELOKUVA | Samppa Batalin ohjaama elokuva on ajan todellisuuteen pyrkivä tarina yhdestä päivästä ja yöstä yli kolmekymppisten elämässä.