Colm (Brendan Gleeson) ei vastaa Pádraicin (Colin Farrell) kutsuun. Kuva: 20th Century Studios
ELOKUVA | Jylhiiin, myytinomaisiin mittoihin kasvava tarina miesten ystävyyden hapantumisesta naurattaa yhtä lailla kuin itkettääkin.
”Loukkaantuneisuus muuttuu vihaksi, hyväntahtoisuus kaunaksi, myönteiset tunteet kostonhaluksi.”
ARVOSTELU
The Banshees of Inisherin
- Ohjaus ja käsikirjoitus: Martin McDonagh
- Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Kerry Condon, Barry Keoghan
- Ensi-ilta: 3.2.2023.
Irlantilaiselokuvat elävät nyt suuria hetkiä: Martin McDonaghin The Banshees of Inisherin on napsinut yhdeksän Oscar-ehdokkuutta.
Sen neljä päänäyttelijää saivat kukin oman ehdokkuutensa ja elokuva on ehdolla Oscar-palkintoon myös parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta, leikkauksesta, musiikista, ohjauksesta ja parhaaksi elokuvaksikin.
Lisäksi on vielä Colm Bairéadin iirinkielinen The Quiet Girl, joka on saanut ehdokkuuksia ja palkintoja tasaiseen tahtiin vähemmän tunnetuilta festivaaleilta, kuten Taipeista ja Valladolidista. Oscar-ehdokkuutensa se sai parhaan kansainvälisen elokuvan kategoriassa.
* *
Kauas länsi-irlantilaiselle saarelle vuonna 1923 kuuluu Irlannin sisällissodan jyrinää horisontin takaa. Näihin aikoihin sijoitettu The Banshees of Inisherin kertoo miesten ystävyydestä tavalla, jossa on selittelemätöntä jylhyyttä.
Pikkuruisen maitotilan pitäjä Pádraic (Colin Farrell) on yleensä tullut päivittäin hakemaan parasta ystäväänsä Colmia (Brendan Gleeson) oluelle pubiin. Kaksikko eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Pádraic on proosallinen tollo, joka puhua pälpättää vaikka lantakikkareesta päivät pitkät, mutta Colm (Brendan Gleeson) ei muuta tahtoisikaan kuin aikaa ja rauhaa hautoa musiikkiaan, jota hän on jalostamassa mestarilliseksi uskomakseen viulusävellykseksi.
* *
Saaren eristyneisyys on ajanut heidät kaveeraamaan.
Kun tulee päivä, jolloin Colm jää vain yksin kotiin polttelemaan vaivautumatta edes vastaamaan Pádraicin koputukseen, Pádraic pursuu ihmetystä, joka leviää koko saarelle: ”Ovatkohan pojat riidoissa, kun eivät enää käykään yhdessä kaljalla?”
Pádraicin Siobhán-siskolla (Kerry Condon), joka on veljeään fiksumpi, on heti antaa vastaus: ”Mitä jos hän ei enää vain pidä sinusta.”
Siobhán (Kerry Condon) elää saarella, jolla on niin vähän ihmisiä, että ystävät ovat harvassa. Kuva: 20th Century Studios
* *
Colmia tuntuu vaivaavan se, että hänestä Pádraic on tylsää seuraa. Colm jopa ilmoittaa, että ellei Pádraic jätä häntä rauhaan, hän silpoo itseltään viulunsoittosormet yhden kerrallaan. Konflikti Colmin kanssa pyyhkäisee tiehensä Pádraicin hyväluontoisuuden: loukkaantuneisuus muuttuu vihaksi, hyväntahtoisuus kaunaksi, myönteiset tunteet kostonhaluksi. Elokuvassa on kosolti mustan huumorin hetkiä kaveruuden kääntyessä toksiseksi mittelöksi.
Hapantuvasta kaveruudesta kertovan tragikoomisen pintansa alla elokuvasta heijastuu ihmisen huoli siitä, mitä hänestä jää kuolemansa jälkeen jäljelle. Se näkyy kohtauksessa, jossa Colm julistaa, että ”kukaan ei muista ihmistä sen takia, että hän olisi ollut mukava, mutta Mozartin nimen tuntevat kaikki”.
”En minä ainakaan”, kuuluu Pádraicin välitön vastaus.
* *
Kuviltaan elokuva on brittikuvaajien tämänhetkisen ässän, Ben Davisin huippuvarmaa työtä. Hän ja työryhmän muut jäsenet ovat saaneet aikaan elokuvan, joka on maalauksellisen kaunis katsella.
Saaren älykkäin, sivistynein ja myös sydämellisin ihminen on Pádraicin Siobhan-sisar (Kerry Condon), joka tuntee musiikin historian paremmin kuin omahyväinen Colm. Usein Coen-veljesten elokuviin musiikkia säveltänyt Carter Burwell on tehnyt tähän folkahtavien sävyjen elokuvasävelmiä.
Elokuvan muuna musiikkina kuullaan vaikka mitä, muun muassa Bulgarian valtiontelevision naiskuoroa, jonka Polegnala E Todora (Theodora Is Dozing) -kappale sopii irlantilaismaisemiin aavemaisen hyvin. Dramaturgisesti tismalleen oikeisiin paikkoihin elokuva soittaa Carl Orffin ja Johannes Brahmsin vähemmän tunnettuja kappaleita.
* *
Musiikilla on muutenkin tärkeä osa elokuvassa. Sen lisäksi, että musiikki motivoi Colmia hyljeksimään ystäväänsä, elokuvasäveltäjä Carter Burwell hyväksyi täysin näyttelijä Brendan Gleesonin halun soittaa viuluaan itse. Gleeson on tiettävästi etevä harrastajaviulisti.
Burwell löysi toiselle päähenkilölle Pádraicille musiikillisen luonnekuvan koluamalla animaatioelokuvien musiikkia, koska hän piti Farrellin esittämän Pádraicin hahmoa lapsellisena. Pádraicin loukkaantuneisuuden tunnetilaa hahmottamaan Burwell otti esiin pianonkaltaisen instrumentin, celestan, jolle tehdyssä muutaman sävelen teemassa voi kuulla Pádraicin mielen pohjalla tykyttävän ahdistuksen ystävän menetyksestä.
* *
Koko jutussa on piirteitä niistä Grimmin veljesten saduista, joita ei ole pehmennetty lapsille sopivaksi.
The Banshees of Inisherin muistuttaa ohjaajansa esikoiselokuvaa Kukkoilijat (In Bruges, 2008) muutenkin kuin näyttelijöidensä puolesta. Kukkoilijoissakin Gleeson ja Farrell olivat viskattuina samaan paikkaan vailla mahdollisuutta irtautua toisistaan.
Bruggeen sijoitetussa debyyttielokuvassa kaksikko oli jo roolitettu noudattamaan samaa dynamiikkaa. Farrellin osa oli hölistä mitä sylki suuhun tuo. Gleesonin varttuneemmalle mieshahmolle sopii olla sävykäs äijä. Sama kuvio toistuu irlantilaissaarellakin.
* *
Koko jutussa kahdesta toisilleen murjottavista äijästä on lähtökohtaisesti lapsellisuutta. Aivan kuten yksi elokuvan ihmisistä pitääkin kakaramaisena Colmin toteamusta, ettei hän enää tykkää Pádraicista.
Elokuvaa jää katsomaan suu auki useammastakin syystä. Ensinnäkin tarina yhdistää surua ja hauskuutta häkellyttävän taitavasti ja toiseksi näyttelijät hoitavat työnsä mestarillisesti. Colin Farrell vaihtelee ilmeitään huomaamattomasti kuin auringon värjäämä iltataivas. Brendan Gleeson antaa Farrellille hyvää kaikupohjaa äreänä pyknikkona, jonka tunteet näkyvät askelluksessa ja hengityksessä.
Elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja Martin McDonagh on tiettävästi kirjoittanut missään julkaisemattoman ja esittämättömän trilogian Aran-saarista. McDonagh on hyvinkin saattanut hyödyntää tekstiään elokuvaan, jossa myös näkyy tietty näytelmällisyys. Monet kohtauksista ovat kahden ihmisen keskusteluja, joissa kuuluu McDonaghin oiva korva herkästi pahastuvien ihmisten puhetavalle. Elokuvan ihmisten puheet ovat tragikoomisimmillaan kuin absurdin teatterin taiturin, irlantilaiskirjailija Samuel Beckettin käsialaa.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
