Hiljainen paikka 2 rakentaa kauhutunnelmia hiljaisuutta ja ääntä vuorottelemalla

Kukaan ei saa huutaa (Emily Blunt ja Noah Jupe). Kuva: Finnkino

John Krasinskin ohjaama, vuoden viiveellä elokuvateattereihin saatu Hiljainen paikka osa 2 (A Quiet Place Part II, 2020) on jatko-osa kolmen vuoden takaiselle tieteiskauhuelokuvalle Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018). Ensimmäinen elokuva oli vuoden 2018 yllätyshitti, suhteellisen vaatimattoman budjetin elokuva, joka tienasi pelkästään Yhdysvalloissa nopeasti budjettinsa moninkertaisena takaisin. Elokuva sai myös kiittäviä kritiikkejä, jopa uudesta kauhuklassikosta puhuttiin.

Hiljainen paikka -elokuvien maailmassa Yhdysvalloissa eletään post-apokalyptisessa tilanteessa, jossa yhteiskunta on romahtanut, kun maapallolle on hyökännyt outoja hirviöitä. Nämä neljällä raajalla loikkivat hirviömuukalaiset saalistavat ihmisiä pelkän kuuloaistinsa varassa. Siksi ihmisten on selviytyäkseen opittava elämään mahdollisimman vähin äänin.

Äänillä rakennettu jännitys soveltuukin varsin hyvin kauhuelokuvan kerronnan pohjaksi. Hiljainen paikka -elokuvissa piinaa nostatetaan vuorottelemalla kerronnassa hiljaisuutta, musiikkia ja ympäristön ääniä.

Yksi päähenkilöistä on kuuro, joten silloin kuin maailmaa katsotaan hänen näkö- ja kuulokulmastaan, elokuvakatsomossa vallitsee poikkeuksellinen, täydellinen hiljaisuus. Tavallisuudesta poikkeavaa on sekin, että varsinkin ensimmäisessä elokuvassa elokuvan tärkein kieli oli viittomakieli. Kuulovammasta on Hiljainen paikka -elokuvien maailmassa myös etua.

* *

Näyttelijöitä kummassakin elokuvassa on vain vähän, sillä elokuvissa seurataan yhden perheen, Abbottien, selviytymistarinaa. Elokuvan isoin tähti on perheen äitiä, Evelyniä, näyttelevä Emily Blunt. Hän on ohjaaja John Krasinskin puoliso, joten häntä on tuskin tarvinnut ihan hirveästi houkutella päärooliin.

Teini-ikäisen, kuuron tyttären roolissa nähdään todellisuudessakin kuulovammainen Millicent Simmonds. Perheen poikaa esittää Noah Jupe, joka on kuudestatoista ikävuodestaan huolimatta jo ehtinyt näytellä muissakin näkyvissä rooleissa, kuten televisiosarjassa The Undoing ja elokuvassa Le Mans 66 – Täydellä teholla (2019).

Ohjaaja Krasinski on itsekin näyttelijä, ja tämä lieneekin syynä siihen, että parhaiten Hiljainen paikka -elokuvissa onnistuukin juuri näyttelijätyö. Varsinkin Emily Blunt ja Noah Jupe ovat vakuuttavia rooleissaan, katsoja elää heidän ahdingossaan, ja jännittää ja säikähtelee heidän mukanaan.

* *

Vaikka Hiljainen paikka -elokuvissa on hyvä idea ja onnistunutta näyttelijätyötä, en kuitenkaan olisi valmis nostamaan kumpaakaan elokuvaa klassikkotasolle. Krasinski on nimittäin ohjaajana korkeintaan keskinkertainen. Hänellä ei näytä olevan ohjaustyössään kovinkaan kunnianhimoisia tavoitteita, eikä myöskään omaleimaista tyyliä – ellei sitten sellaiseksi lasketa joitakin hieman kömpelöitä maneereita.

Krasinskin helmasynti on osoittelevat istutukset. Istutuksilla tarkoitetaan niitä elokuvan elementtejä, esineitä tai asioita, jotka näytetään elokuvassa aiemmassa vaiheessa, jotta niitä voidaan myöhemmin juonellisesti hyödyntää, lunastaa. Esimerkiksi ensimmäisessä Hiljainen paikka -elokuvassa kuvattiin naulaa portaassa piinallisen tarkkaan, jotta katsoja tietäisi odottaa, että kohta joku siihen naulaan kumminkin astuu. Vaikutus on suunnilleen yhtä pölhö kuin jos romaanissa olisi tärkeimmät kohdat valmiiksi alleviivattu.

Samaa ongelmaa oli ensimmäisessä elokuvassa mielestäni myös äänen ja musiikin käytön kanssa. Joku parempi ohjaaja olisi osannut käyttää elokuvassa tärkeitä ääniä ja vielä tärkeämpää äänettömyyttä huomattavasti tyylikkäämmin.

Krasinskin ohjaustyyli ei kuitenkaan käy Hiljainen paikka 2 -elokuvassa enää niin pahasti hermoille kuin ensimmäisessä, joten hän on saattanut kehittyä ohjaajana. Hyvä näin, mutta en silti usko, että Krasinskista taiteilijaa saadaan vaikka voissa paistaisi.

Toisaalta on hänen kunniakseen sanottava, että hän itse taitaa tietää tämän, eikä hän pyrikään Hiljainen paikka -elokuvissa muuhun kuin vain kertomaan sittenkin aika perinteiseen malliin toimivan kauhuelokuvan: hiljaa hiiviskellään, katsoja jännittää, hirviö tulee esiin, katsoja säikähtää. Kerronta on siten kömpelyydessäänkin rehellisen konstailematonta.

Äiti ja lapset hirviöitä paossa. Millicent Simmonds, Noah Jupe ja Emily Blunt. Kuva: Finnkino

Myös elokuvan käsikirjoitus on koottu aika yksinkertaisista palikoista. Molempien elokuvien käsikirjoittajatiimissä on ollut mukana Krasinskin lisäksi elokuvasarjan idean isät, Bryan Woods ja Scott Beck. Woods ja Beck olivat keksineet ideansa ”hiljaisesta elokuvasta” jo collegessa opiskellessaan.

Vaikka Woodsin ja Beckin idea sinänsä on erinomainen, en tiedä keitä kaikkia pitäisi syyttää molempien elokuvien töksähtelevistä juonenkäänteistä.

Hiljainen paikka 2:n onnettomimmat dramatiikan hetket koetaan, kun elokuvassa tapahtuu yhtä aikaa kolmella eri rintamalla. Tietenkin taustalla on hieman huvittavakin kauhuelokuvien klisee: ilman muuta kannattaa kaikkien lähteä yksikseen toikkaroimaan eri suuntiin ympäristöä tutkimaan, kun kuolema väijyy kantapäillä. Ja kun elokuvan vähistä henkilöistä kaikki ovat yhtä aikaa vaarassa, tämä ei suinkaan lisää jännitystä, vaan kohtaukset syövät toistensa intensiteettiä.

* *

Kaikesta marmatuksestani huolimatta pidän Hiljainen paikka 2 –elokuvaa lajityypissään kohtuullisen onnistuneena virityksenä. Idea on riittävän omaperäinen, näyttelijätyö riittävän uskottavaa, eivätkä hirviötkään ole ihan kehnommasta päästä.

Tavallaan on hyväkin, että elokuva on juuri sitä mitä se on, eikä nyt yritetä väen vängällä tehdä isompaa ja merkityksellisempää. Syvempiä ajatuksia tai symboliikkaa en kerronnasta tai hirviöistä löydä, vaikka varmaankin viimeistään kahdenkymmenen vuoden päästä joku tutkija oivaltaa, että Hiljainen paikka -elokuvat ovat reaktio meidän aikamme aisteja kuormittavaan ympäristöön. Saattavat ollakin, mutta itse uskon, että elokuvan tekijöille hirviö on vain hirviö. Salattuja merkityskerroksia elokuvaan ei ole ladattu.

Hyvänä puolena voidaan mainita myös se, että elokuvassa onnistutaan hyvin vähin keinoin (lue: halvalla) luomaan post-apokalyptinen maisema: ei tarvita kuin asemalaiturilla yksittäisiä kenkiä lojumassa tai tehtaassa tyhjiä haalareita roikkumassa, ja katsoja osaa jo täydentää mielessään mitä kaikkea ikävää on tapahtunut. Mielikuvat muihin post-apokalyptisiin kertomuksiin kytkeytyvät päälle kuin luonnostaan.

Vaikka tämä linkki muihin maailmanlopun elokuviin löytyykin, Hiljainen paikka 2 on selvästi kevytversio paljon pelottavammista tulevaisuusvisioista, kuten television ja valkokankaan lukuisista zombiapokalypseista tai vaikkapa Cormac McCarthyn romaaniin perustuvasta Tie-elokuvasta (The Road, 2009). Hiljainen paikka -elokuvat eivät ole yhtä ahdistavia tai yököttäviä, pääpaino on jännityksen rakentamisessa ja katsojan ajoittaisessa säikyttelyssä.

Mikä tärkeintä, katsoja ei pääse pitkästymään missään vaiheessa. Itse asiassa elokuvan reilun puolentoista tunnin kesto tuntui jopa hieman liian lyhyeltä ajalta.

Vaikka taitavampi ohjaaja ja parempi käsikirjoitus olisivat voineet nostaa Hiljainen paikka 2:n tasoa huomattavasti, elokuva toimii juuri sellaisena tieteiskauhuviihteenä, jollaiseksi se on tarkoitettu. Toisinaan ihan riittää, että voi katsomossa jännittää hyvien ihmisten puolesta – ja välillä pelästyä niin että popcornit sinkoilevat.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua