Godzilla II: King of the Monsters on epäonnistunut sekamelska kohtalaisen kiinnostavista aineksista

Godzilla II: King of the Monsters on uusin filmatisointi pitkässä Godzilla-perinteessä, joka sai alkunsa Japanissa vuonna 1954 Gojira-elokuvalla. Japanilaisen Toho-studion elokuvia on tähän mennessä tehty 32, Hollywoodin versioista tämä on numero kolme. Godzilla-tarinoiden taustoista kirjoitti enemmän Kulttuuritoimituksen Kaarina Lehtisalo täällä.

Kaikkia 34 elokuvaa ei tietenkään tarvitse katsoa ymmärtääkseen tätä Michael Doughertyn ohjaamaa Godzillaa. Godzilla II: King of the Monsters on jatko-osa vuoden 2014 yhdysvaltalaistuotannolle Godzilla, ja jossain määrin myös King Kong -elokuvalle Kong: Skull Island (2017). Nämä kolme elokuvaa muodostavat tuotantoyhtiön mukaan yhdessä MonsterVerse-maailman. Katsoja tosin huomaa tämän vain pienistä yksityiskohdista, kovin paljon merkitystä sillä ei ole elokuvan kokonaisuuden kannalta.

Edellisen elokuvan tapahtumista on kulunut viisi vuotta, kuten myös elokuvien välillä. Godzilla on viettänyt hiljaiseloa, eikä mystisestä hirviöstä ole nähty jälkeäkään — ainakin niin suurin osa maailmaa kuvittelee.

Nyt juoni rakentuu yhdysvaltalaisen ydinperheen ympärille. Perhe on kriisissä, sillä Godzillan rymistellessä San Fransiscossa vuonna 2014 nuorimmainen menehtyi. Tämä on johtanut avioparin eroon, Markin (Kyle Chandler) alkoholismiin ja Emman (Vera Farmiga) entistä syvempään uppoutumiseen työhönsä Monarchin tutkijana. Tytär Madison (Millie Bobby Brown) yrittää taiteilla vanhempiensa konfliktien välissä.

Perhekriisiä kiinnostavampi on eri tahojen välinen ristiveto. Yhtäällä on valtio, joka syyttää hämäräperäistä kryptoeläintieteellistä Monarch-yhtiötä viiden vuoden takaisista tuhoista sekä tietojen pimittämisestä. Toisaalla Monarch haluaa selvittää kaiken mahdollisen jättimäisistä olennoista, välittämättä valtion byrokratiasta tai sen suuremmin edes niiden aiheuttamista tuhoista.

Sekä vuoden 2014 Godzillan että jatko-osan päähenkilöistä suuri osa on Monarchin palveluksessa olevia tutkijoita, joten katsoja asemoituu seuraamaan elokuvia Monarchin kannalta. Tällä kertaa kuvaan astuu myös kolmas taho, ekoterroristiryhmä, joka haluaa vapauttaa loputkin uinuvat jättihirviöt.

Sitten on tietenkin vielä yksi tekijä: jättihirviöt, kaijut, ja niiden mukanaan tuoma kaaos.

* *

Ainesosat ovat kiinnostavat. Ekoterroristit, valtioiden ja yksityisten tahojen ristiriidat, jättihirviöt, joista ainakin Godzilla syö radioaktiivista materiaalia ja säteilee itsekin. Tapaamme uusia, mutta Godzilla-faneille vanhoja tuttuja hirviöitä, kuten valtavaa yöperhosta muistuttavan Mothran.

Hyvä ja paha eivät ole mustavalkoisia, vaan kumpaakin löytyy niin Monarchista ja ekoterrorismista kuin ihmisistä ja hirviöistäkin. Ehkä ei edes ole olemassa sellaista kuin hyvä ja paha, vaan erilaisia päämääriä, ja etenkin eri keinoja saavuttaa ne.

Valitettavasti Godzilla II:n käsikirjoittajat eivät aivan onnistu käyttämään aineksia hyväkseen. Elokuvassa haaskataan turhaan aikaa ihmisten tunteisiin ja kriiseihin, kun katsojaa kiinnostaisi joko nähdä Godzilla rymyämässä tai sitten pohtia, onko tällä elokuvalla jotain sanottavaa ydinvoimasta, ilmastokriisistä tai muuten maailman tilasta.

Godzilla II yrittää liikaa saada kaiken, jotta se toimisi hyvin millään osa-alueella. Elokuva on kohtuullisen viihdyttävä spektaakkeli, mutta sen paras puoli — Godzilla ja muut kaijut — on toteutettu mielikuvituksettomasti. Hirviöt lienevät näyttäneet luonnospöydällä vielä persoonallisilta, mutta hukkuvat elokuvan taistelukohtauksissa tylsäksi, harmaanruskeaksi CGI-mössöksi. Tätä korostaa se, että kohtaukset ovat hämäriä ja maisema peittynyt sakeaan pölyyn. Osa näistä otoksista on jopa kauniita, mutta pidemmän päälle tasapaksuus ja värien puute kyllästyttää. Tahtoisin nähdä hirviöt paremmin.

Jännittäväksi tieteiselokuvaksi Godzilla II puolestaan sortuu liian moneen kliseeseen, unohdettavaan ja epäuskottavaan tiedehölinään sekä antaa aivan liikaa aikaa ydinperheen kriisille, kun se voisi keskittyä jännittävempiin asioihin, kuten ekoterroristien väittämiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Elokuvan näyttelijäkaarti on kiinnostava ja yksi sen parhaista puolista. Ken Watanabe uusii roolinsa Godzillasta erittäin kiinnostuneena japanilaisena tutkijana, tohtori Serisawana. Oscar-voittaja Sally Hawkins samaten palaa tutkijan rooliinsa. Sivuosissa nähdään kiinalaistähti Zhang Ziyi, joka tunnetaan muun muassa elokuvasta Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000), West Wingistä tuttu Bradley Whitford, ja muun muassa Game of Thronesissa nähty Charles Dance. Kiinnostava on myös Stranger Things -sarjasta suosioon ponnahtanut 15-vuotias Millie Bobby Brown, joka tekee vakuuttavan roolin eroperheen tyttärenä.

* *

Kuten katastrofielokuvan luonteeseen kuuluu, elokuvasta ei selvitä ilman henkilövahinkoja. Merkittävimmistä menetyksistä yksi tosin saattaa mennä katsojalta ohi, niin vähän painoarvoa sille annetaan taistelun keskellä. Kun henkilöitä on paljon, ja hirviöille ja tarinan kehittelyllekin pitäisi jättää aikaa, ei yhteenkään hahmoon ehdi tutustua niin paljon, että heistä juuri välittäisi.

Godzilla yhdysvaltalaisena tavaramerkkinä ei ole niin tunnettu kuin vaikkapa Marvelin sarjakuvahahmot, minkä lisäksi suurin osa hahmoista on vaihtunut sitten edellisen elokuvan. Katsojana on vaikea ymmärtää, mitä merkitsee, kun ensimmäinen ihminen kuolee, kun hahmosta ei joko tiedä tai muista juuri mitään muuta kuin näyttelijän, joka häntä esittää.

Lopputulos on harmillinen sekasotku, josta olisi toivonut parempaa, mutta jonka ääressä onneksi joten kuten viihtyy elokuvan keston ajan. Sen jälkeen Godzilla II:n voikin unohtaa yhtä tehokkaasti kuin edeltäjänsä ja etsiä mieleenpainuvampaa hirviörymistelyä vaikkapa Toho-studion alkuperäisistä Godzilla-elokuvista.

Riikka Oksanen