Levan Akinin And Then We Danced kertoo georgialaisesta perinnetanssijaryhmästä, jonka konservatiivisessa ilmapiirissä kytee skandaali, kun kaksi nuorta miestä rakastuvat toisiinsa. Merab ja Irakli kilpailevat keskenään paikasta Georgian perinnetanssin kansallisessa edustusryhmässä, mutta kilpailuhenki jää nopeasti muiden tunteiden jalkoihin.

Kun Merab haistaa salaa pukuhuoneessa uuden tanssijan Iraklin t-paitaa, saattaa katsoja odottaa hyvin tyypillistä, traagista rakkaustarinaa kahden miehen välillä Brokeback Mountainin tyyliin.

And Then We Danced onnistuu onneksi kasvamaan näitä odotuksia suuremmaksi elokuvaksi, sillä siihen mahtuu paljon muutakin kuin onnetonta rakkautta ja kärsimyksiä, vaikka täysin ilman näitä elementtejä ei selvitä.

And Then We Danced kertoo georgialaisesta perinnetanssijaryhmästä, jonka konservatiivisessa ilmapiirissä kytee skandaali.

Levan Akin (s. 1979) on ruotsalaissyntyinen ohjaaja, jolla on georgialaiset sukujuuret. Hän on tätä ennen ohjannut kaksi pitkää elokuvaa, joita ei kuitenkaan Suomessa ole nähty elokuvateatterilevityksessä. Hän kertoo saaneensa idean elokuvan tekoon nähdessään vuonna 2013 Tblisissä Georgian ensimmäisen Pride-kulkueen, jota vastaan hyökättiin tuhansien ihmisten voimin.

Tämä globalisoituneen nuoren sukupolven ja Neuvostoliiton aikana kasvaneen vanhemman ikäpolven välinen kahtiajako välittyy elokuvasta hienosti. Nuoret kunnioittavat perinteitä, rakastavat tanssia ja vanhempiaan, mutta heidän tulevaisuutensa ja vapautensa valita on riistetty. Oli kyse sitten vapaudesta rakastaa ketä haluaa, tai polttaa jotain muuta kuin georgialaista tupakkaa.

Akin löysi pääosaa esittävän Levan Gelbakhianin alun perin Instagramin kautta ja kertoo rakentaneensa tanssijan kanssa luottamusta pitkään viestien ja tapaamisten kautta ennen kuin elokuvaa alettiin kuvaamaan. Luottamusta tarvittiin, sillä kun sana levisi elokuvan aihepiiristä Georgian tanssiryhmien keskuudessa, joutui kuvausryhmä palkkaamaan henkivartijoita kuvauspaikalle. Perinnetanssi on maassa sukupuolen representaation kannalta todella sovinnainen laji, ja pienikin vihje siitä, että miestanssijoiden maskuliinisuudessa olisi särö, suututtaa monia.

”Nuoret kunnioittavat perinteitä, rakastavat tanssia ja vanhempiaan, mutta heidän tulevaisuutensa ja vapautensa valita on riistetty.”

Katsojan onneksi elokuva saatiin tehtyä. On ilo nähdä näin elokuvallista kerrontaa valkokankaalla. Levan Gelbakhian puhuu Merabina verrattain vähän, mutta kertoo kaiken katseillaan ja kehonkielellään. Iraklin esittäjä Bachi Valishvini ja Merabin tanssiparia Marya esittävä Ana Javakishvili ovat näyttelijöinä yhtä kokemattomia, mutta häviävät vain hieman Gelbakhianin loistavalle suoritukselle.

Vaikka elokuva kuvaa köyhyyttä, konservatiivisen asenneilmapiirin tukahduttamaa nuorisoa, alkoholin liikakäyttöä, kiellettyä rakkautta ja pientä rikollisuuttakin, ei se katsomiskokemuksena jätä silti lohdutonta ja kurjaa jälkimakua. Se onnistuu pienillä teoilla luomaan taisteluhenkeä, uskomaan yhteisöllisyyteen ja kapinaan.

Kaikki saattaa näyttää tuhoon tuomitulta, mutta ehkä voimme silti vaikuttaa asioihin, jotka koemme tärkeiksi.

Riikka Oksanen