Fucking with Nobody on satiirinen metaelokuva, joka häiritsee, huijaa ja naurattaa katsojaa

Ohjaaja-käsikirjoittaja Hannaleena Hauru on myös elokuvansa pääroolissa. Kuva: Jan-Niclas Jansson

Hannaleena Haurun ohjaama kotimainen uutuuselokuva Fucking with Nobody herättää ensi alkuun tietenkin huomiota nimellään, joka näin sosiaalisten etäisyyksien aikakaudella tuntuu varmasti monista tavanomaistakin kirpeämmältä. Silti jo pelkän nimenkin perusteella uskaltaa aavistella, että kyseessä saattaisi olla koomista tyylilajia tavoitteleva elokuva.

Sana fucking kuulostaa suomalaiskontekstissa leikkisältä ja kepeältä, ja voimasanallinen teho lienee laimentunut jonnekin Voi hyvät hyssykät sentään ja totanoin välimaastoon. Tuhmasta sanasta on tullut vähän hassu täytesana!

Haurun elokuva onkin tehty satiirisessa tyylilajissa. Elokuva ei kuitenkaan ole pelkästään satiiri, vaan heti alkuun katsojan annetaan ymmärtää, että kyseessä on autofiktiivinen, ohjaajan omaan elämään pohjautuva elokuva. Tästä ei kuitenkaan voi katsoja olla varma, sillä elokuva ei pysy fiktion pakkopaidassa, vaan leikitellen liikkuu fiktion ja fiktion tekemistä kommentoivan dokumenttielokuvamaisen kerronnan välillä.

Haurun elokuva on siis metaelokuva, ja kyllä, se tarkoittaa myös sitä, että kyseessä on kerronnallisesti kokeellinen taide-elokuva. Rahoituskin elokuvaan on saatu merkittävältä taideinstituutiolta, Venetsian biennaalilta.

Sanojen ”kokeellinen” tai ”taide-elokuva” ei silti kannata antaa pelästyttää. Fucking with Nobody on myös erittäin katsottava elokuva.

* *

Fucking with Nobody lähtee liikkeelle some- ja influensserikulttuurin satiirina, kun elokuvan päähenkilö Hanna (Hannaleena Hauru) huomaa Instagram-tilille läpällä tehdyn romanttisen postauksen yllättävät vaikutukset. Hanna ja postauksen feikkipoikaystävä Ekku (Samuel Kujala) päättävät ryhtyä porvarillisia, heteronormatiivisia parisuhteita parodioivaan Instagram-suhteeseen. Projektissa on mukana iso joukko porukkaa, kommuunin asukkaita, ja myös Hannan ex-poikaystävä Lasse (Lasse Poser).

Elokuvan tekemistä kommentoivalla tasolla Hanna kertoo käyttävänsä elokuvassa aineksia aiemmasta suhteestaan Lassen kanssa. Suhteen tilanteet ja tunnelmat siirtyvät elokuvan kohtauksiin, joita sitten jälkikäteen kommentoidaan. ”Toden” ja fiktion rajaa rikotaan koko ajan.

Elokuva parodioi romanttista kuvastoa ja instamaailmaa, mutta satiiri pistelee teräviä piikkejään moniin suuntiin: osansa saavat mm. elokuva-alan piirit ja työkuviot, feministinen ja yhteiskuntakriittinen diskurssi, sekä känniset avautumiset Filkkareiden bileissä Tampereella.

Eikä elokuvantekijä säästä satiirilta itseäänkään – tai roolihenkilöään – sillä elokuva ironisoi myös Fucking with Nobody -elokuvan tekemistä. Elokuvassa paljastetaan avoimesti – tai näennäisen avoimesti – miksi Hanna on valinnut elokuvaansa joitakin tiettyjä miesoletettuja.

Haurun elokuva kertoo enemmän fiktion ja ”faktan” suhteesta kuin mistään muusta. Elokuvan nimen perusteella ei siis kannata kuvitella, että elokuva keskittyisi syvällisesti käsittelemään seksuaalisen kanssakäymisen vähäisyyttä tai yksinäisyyttä. Paneminen ei-kenenkään kanssa ei ole elokuvan varsinainen aihe.

Elokuvan nimi on tarkoituksellisen härnäävä, ja fucking with voidaan lukea eri tavoin. Itse tulkitsen niin, että Hauru haluaa häiritä ja huijata katsojaa, mutta hän on silti ”tosissaan”. She is not fucking with us! (But still: maybe she is?)

Kumppanin puutteesta elokuva kylläkin lähtee pintatasolla liikkeelle, ja tunneasiat ja seksuaaliset fantasiat ovat elokuvassa tärkeitä aiheita. Elokuva kuitenkin jättää näistä aiheista silti paljon sanomatta ja paljastamatta. Todellisiin, herkimpiin tunteisiin asti ei mennä, vaikka katsoja saattaa aistia niiden lymyävän jossakin taustalla, aika vahvoinakin. Niiden ei kuitenkaan syystä tai toisesta anneta tulla esille.

Läheisyyttä esittämässä Ekku (Samuel Kujala) ja Hanna (Hannaleena Hauru). Kuva: Jan-Niclas Jansson

Satiiri on tyylilaji, jonka taakse on turvallista kätkeytyä. Ehkä jopa liian turvallista.

Metaelokuvallisuus on sekä elokuvan vahvuus että haaste, ja ehkä selkeimmin tämä näkyy siinä, että elokuvassa ilmiselvästi tasapainoillaan näyttelemisen ja ei-näyttelemisen välillä. Monet kohtaukset, joissa oikein tosissaan näytellään, eivät ole niitä parhaimpia. Sen sijaan dokumenttielokuvamaiset kohtaukset, joissa jutustellaan luontevasti kavereiden kesken, ovat oikein onnistuneita, ”uskottavia”.

Itse olisin myös toivonut, että elokuvassa olisi ollut astetta enemmän hulluutta, enemmän absurdia. Elokuvassa on useitakin kohtauksia, jotka todistavat kahleettomasta mielikuvituksesta, mutta jokin lopullinen rohkea rajanylitys rationaalisen puolelta absurdin puolelle jää puuttumaan. Elokuvan aihemaailmaa mukaillen: ihan huipulle ei päästä, vaikka lähes kaksi tuntia touhutaan. Monta kertaa se on lähellä, mutta juuri kun katsoja on pääsemässä mukaan, elokuvan itseään kommentoiva metapohdiskelu pysäyttää vapautuneen anna mennä vaan -fiiliksen.

Tämäkin tosin voi olla harkittu, metaelokuvallisuudella perusteltu filosofinen ratkaisu. Katsojalle ei anneta sitä fiktionautintoa, jota katsoja menee fiktioelokuvalta hakemaan.

Vaikuttaa myös siltä, että elokuvan tekijät suhtautuvat ns. tabujen rikkomiseen huvittuneesti hihitellen. Eli ”rankkoja” juttuja elokuvassa ei tavoitella ”rankkuuden” vuoksi, vaan siksi, koska ”rankkojen” juttujen tavoittelu varsinkin kokeellisissa taideproduktioissa on itsessään klisee – ja näin ansaitsee paikkansa satiirisessa metakerronnassa. Katsoja pudotetaan fiktiotasolta toiselle kerta toisensa jälkeen.

* *

Elokuvan kokonaisuutta ajatellen pidän kuitenkin Fucking with Nobodya jopa yllättävän onnistuneena elokuvana. Fiktion ja ”toden” välillä liikkuva metaelokuva on melkoisen vaikea laji hallita, mutta Hauru pystyy pitämään paketin kasassa. Elokuva kulkee notkeasti, fiktioiden tasolta toiselle liikutaan taitavasti, ja metaelokuvalliset keinot ovat osa elokuvan huumoria. Elokuva onkin aidosti hauska, lehdistönäytöksessä nauroin ääneen maskini takana monta kertaa. Enkä ollut ainoa.

Fucking with Nobody myös todentaa fiktion, varsinkin autofiktion voimaa. Vaikka tajusin katsovani fiktioelokuvaa, joka esittää autofiktiivistä elokuvaa, teki lehdistönäytöksen jälkeen mieli kysyä Haurulta: ”Miten sulla ja elokuvan toisella käsikirjoittajalla, Lassella, nyt menee?”

Henkilöhahmoista alkoi siis tykkäämään, ja heille alkoi toivoa pelkkää hyvää!

Kaiken kaikkiaan elokuvassa onkin niin hyväntuulinen ja hyvähenkinen tekemisen meininki, että se väkisinkin tarttuu myös katsojaan. Elokuvaa on kuvattu helmikuusta toukokuuhun 2020, siis pandemian ja poikkeusolojen aikana. Elokuvassa näyttää toimivan yhteen hiileen puhaltava, innostunut tekijäporukka. Tällainen iloinen yhteisöllisyys välittyy katsomoon, ja saa etäeristyksissä viruneen katsojan melkein kateelliseksi.

Kaarina Lehtisalo

Lue myös Hannaleena Haurun ja Samuel Kujalan haastattelu.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua