Ensimmäinen suomalainen Netflix-elokuva jää epätasaiseksi jännityselokuvan ja junttikomedian yhdistelmäksi – arviossa Pikku Siperia

Tommi Korpela. Kuva: Laura Mainiemi / Netflix

Suoratoistoyhtiö Netflixin ensimmäistä suomalaiselokuvaa, Antti Tuomaisen samannimiseen romaaniin pohjautuvaa Pikku Siperiaa, katsoo aluksi kuin Dome Karukosken taannoin ohjaamaa ensimmäistä Napapiirin sankarit -elokuvaa (2010).

Nyt ei kuitenkaan olla Lapissa, vaan Pohjois-Karjalassa. Tarkasti rajatun jätkäkolmikon toilailun sijaan saammekin katsoa kokonaisen pohjoiskarjalaiskylän, Hurmevaaran, esiinmarssia ihmisinä ja tomppeleina.

* *

Kylä on mennyt kohtuullisen sekaisin, koska sinne putosi meteoriitti, jonka uskotaan olevan miljoonien arvoinen. Kivenpala on kiikutettu vartioitavaksi paikalliseen kylämuseoon, missä se odottaa kuljetusta Lontooseen tutkittavaksi.

Yksi elokuvan selvimmin esiin piirtyvistä tyypeistä on Tommi Korpelan esittämä rallinajosankaruuttaan nostalgisoiva Tarvainen, jonka ”Ralli tai kuolema!” -karjahtelut kaikuvat kylänraitilla kuin muistona menneisyydestä. Tarvaisella on ollut kohtaamisensa taivaan voimien kanssa, sillä eräänä talviyönä taivaalta meteoriittina syöksynyt kivenpala puhkaisi hänen autonsa katon pudoten juuri viereen pelkääjän paikalle.

* *

Draaman keskeisiin henkilöihin kuuluvat myös Eero Ritalan esittämä uskonvaikeuksissaan kamppaileva pastori Joel Huhta ja hänen tanssijavaimonsa Krista (Malla Malmivaara), joka on saanut kaikki kylän ukotkin joogapiiriin.

Kun Krista tulee raskaaksi, Joel-pastoria ällistyttää, koska hänestä on tullut rauhanturvatehtävissä loukkaannuttuaan steriili. Krista yrittää selittää tuleensa raskaaksi meteoriitin, tuon kosmisen siittiön voimasta.

Severi Saarisen esittämä kuntosaliyrittäjä Räystäinen sählää kaikkialla kuin olisi isompikin päällikkö. Saarisen roolihahmo on hyvin samantapainen kuin se, jota hän esitti Häjyt 2 -elokuvassa.

Martti Suosalollakin on rooli kylän masennuspotilas Matiaksena, joka käy pastorin luona saamassa sielunhoitoa ja esittelemässä tuoreimpia salaliittoteorioitaan.

* *

Elokuvan juoni saa vauhtia pastori Joelin törmätessä kylämuseossa vapaaehtoisen vartiointipalveluksensa aikana joukkioon, joka mielii kähveltää kivenmurikan.

Elokuvan epätasaiset ainekset eivät aina sulaudu toisiinsa. Käsikirjoittajat, ohjaaja Dome Karukoski, tv-sarjoja kirjoittanut Minna Panjanen sekä kirjailija Antti Tuomainen eivät näytä löytävän yhteistä säveltä. Trillerimäinen osuus menee slapstick-komiikaksi ja tarkoituksellinen huumori junttikomediaksi.

Eero Rikala ja Malla Malmivaara. Kuva: Laura Mainiemi / Netflix

* *

Komeimmillaan elokuva on päästäessään kuvaaja Peter Flinckenbergin näyttämään osaamistaan sekä talven kirkkaassa auringonvalossa että talvisen hämärässä pirttivalaistuksessa.

Elokuva on parhaimmillaan silloin, kun se malttaa antaa päähenkilöidensä olla yrittämättä liikoja aivan tavallisina erehtyväisinä ihmisinä. Jos elokuvasta jotain tulee mieleen, niin pakinoitsijana, toimittajana ja kirjailijana toimineen Aapelin eli Simo Puupposen romaani Meidän herramme muurahaisia (WSOY, 1954).

* *

Karukosken elokuvan pääasiaksi on kirjoitettu Joelin ja Kristan parisuhdeongelma lapsen saamisen vaikeudessa ja ihmeenomaisuudessa.

Pääpariskunnan kuvausta latistaa heidän suhteensa epärealistisuus; he eivät tunnu olevan olemassakaan mistään muusta syystä kuin juonen vaatimuksesta. Tällaisenaan he eivät tunne vetoa toisiinsa eikä heillä tuntuisi olevan syytä olla yhdessä, lienevätkö edes tunteneet toisiaan ennen avioitumistaan? Pääpariskunta jää sketsihahmomaiseksi kirjoituspöytäkeksinnöksi, joiden tunteista ei voi välittää, koska aitous puuttuu. Tarinassa näkyvät hyvät tarkoitukset, mutta elokuvan ihme ei toteudu.

Pikku Siperiassa näkyy, miten suomalaiset hellivät käsitystä itsestään ”hulluina suomalaisina”, jotka keksivät kaikenlaisia järjettömyyksiä ihan vain esitelläkseen niitä muulle maailmalle todisteena omasta poikkeuksellisuudestaan.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua