Elvis & Onerva on hyvää tarkoittava elokuva rakkaudesta ja väärinymmärryksistä, mutta toteutus kompuroi

Elvis & Onerva on Mikael Syrjälän ensimmäinen elokuva. Hän aloitti elokuvan kehittelyn jo ollessaan elokuvataiteen opiskelija, ja projekti on toteutettu pitkälti opiskelijaporukan kesken ja talkoovoimin. Elokuva kuvattiin jo kesällä 2016, mutta sen jälkeen se vietti jälkituotannossa jopa kaksi ja puoli vuotta (HS 11.6.2019). Nyt Elvis & Onerva on vihdoin valkokankailla.

Elokuvassa Onerva muuttaa isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle ja ystävystyy paikallisten kanssa sekä ihastuu Elvikseen. Tunne on molemminpuolinen, ja nuoret viettävät pian juhlien jatkoja kahdestaan niityllä romanttisissa tunnelmissa. Seuraavana koulupäivänä huomataan, että heidän versionsa yön tapahtumista eroavat merkittävällä tavalla toisistaan.

Ohjaaja Syrjälä kertoo elokuvan tiedotteessa Elviksen & Onervan käsittelevän vaikenemisen kulttuuria, sukupuolirooleja, maskuliinisuutta ja miesten suhdetta läheisyyteen. Ajatus on kaunis, mutta valkokankaalta se välittyy huonosti.

Eräs ongelma on se, että elokuvassa keskitytään tunnelman luomiseen silloin, kun pitäisi kertoa tarinaa. Jos ei ole lukenut elokuvasta mitään ennakkotietoja, jää katsojalle epäselväksi yksi perustavanlaatuinen seikka: mitä nuorten yhdessä viettämän yön aika oikeasti tapahtui.

Yhdestä hyvin nopeasti ohi vilahtavasta seikasta voi arvata Elviksen vain rehentelevän seksikokemuksellaan, jota ei oikeasti ehkä tapahtunut. Henkilöhahmot vain jäävät niin ohuiksi, ettei katsoja pysty tekemään päätelmiä heidän todellisesta luonteestaan muuta kuin sen perusteella mitä meille on näytetty. Eikä meille ole näytetty kaikkea.

Onerva nimittäin kertoo ystävilleen sammuneensa kyseisenä iltana, jolloin nousee epäily siitä, että Elvis on käyttänyt sammunutta Onervaa hyväkseen. Katsojallekaan ei ole tilannetta näytetty, joten tuntuu että elokuvan jälkimmäinen puolisko pyytää katsojaa olemaan Elviksen puolella, vaikka tämä on hyvinkin saattanut raiskata sammuneen tytön. Kun henkilöhahmoihinkaan ei ole päässyt tutustumaan kunnolla, on vaikea ymmärtää heidän motiivejaan kunnolla.

Epämääräinen tunnelmointi vie siis pohjaa elokuvan lopulta, kun yhteisön hylkimää Elvistä kohtaan on vaikea tuntea sääliä, vaikka arvaisikin asioiden todellisen laidan. Kritiikki nuorten poikien vaikeuksista maskuliinista maailmaa kohtaan menee tilanteessa myös ohi, mikä on todella sääli.

Tekijöiden vähäinen kokemus siis näkyy käsikirjoituksessa ja elokuvan toteutuksessa. Elvis & Onerva tuntuu ajoittain enemmän koulussa katsottavaksi tarkoitetulta tv-elokuvalta kuin teatterilevityselokuvalta. Silti, on erittäin positiivista, että nuorten tekemiä elokuvia nuorista näytetään silloin tällöin valkokankailla, vaikkei lopputulos olisikaan täysin onnistunut.

Kenties tarina olisi toiminut paremmin aitona lyhytelokuvana, tai sitten syvemmälle henkilöiden mieliin pureutuvana pitkänä elokuvana. Nyt reilun tunnin mittaisena Elvis & Onerva jää jonkinlaiseen välitilaan.

Pääosissa näyttelevät Mimosa Willamo ja Johannes Brotherus ovat ilahduttavan luontevia Onervana ja Elviksenä. Etenkin Willamon ura on vahvasti nousujohdanteinen, ja aivan ansiosta. Sivurooleissa nähdään ongelmaisten vanhempien ja opettajien rooleissa kenties Suomen ahkerimpia elokuvanäyttelijöitä: Tommi Korpela, Minna Haapkylä ja Hannu-Pekka Björkman.

Riikka Oksanen