Dementikon roolistaan Oscar-palkittu Anthony Hopkins yhdistää elegantisti nyanssit vimmaisaan jyrinään – arviossa Isä

Olivia Colman ja Anthony Hopkins. Kuva: Les Films du Cru

Elokuva Isä on kamarinäytelmän tavoin toimiva draama vanhuuden muistisairauden etenemisestä vaiheeseen, jossa potilas ja hänen läheisensä alkavat tajuta elämän muuttuvan peruuttamattomasti. Ranskalainen palkittu näytelmäkirjailija Florian Zeller on ohjannut esikoiselokuvansa kirjoittamastaan näytelmästä.

Näytelmällisyys luonnehtii elokuvaa muutenkin, sillä tapahtumat keskittyvät yhteen asuntoon, jonka yhden huoneen ulkopuolella elokuvan ihmisiä nähdään harvoin. Kyse on Anthony Hopkinsin esittämän kahdeksankymppisen Anthonyn vanhuuden päivistä aikuisen Anne-tyttärensä (Olivia Colman) hoivissa. Jos elokuva jotain kertoo, niin sen, että dementialta ei ole suojassa kukaan. Siltä eivät raha tai korkeakulttuurin harrastus suojele.

Päähenkilön koti henkii monipuolista kulttuurin harrastusta. Seinillä on paljon taidetta, kirjoja siellä täällä ja kuulokkeissa soi Henry Purcellin King Arthur -oopperan tunnetuin aaria, The Cold Song.

Menneisyys sattuu

Tärkeimmät asiansa elokuva saa sanottua jo ensimmäisen tuntinsa aikana; loppu on kertausta, joka sellaisenaan tuntuu toisteiselta.

Pääosassa on enemmän tai vähemmän dysfunktionaalinen perhe, jossa kuolleen Lucy-tyttären vuosien takainen muisto edelleen kirvelee.

Annen ensimmäistä puolisoa Jamesia ei nähdä eikä hänestä ole kuvan kuvaa missään, aivan kuin hänen muistonsakin olisi tahdottu hävittää.

Anthony on omalaatuinen tapaus, joka piilottaa kellonsa jopa itseltään niin hyvin, että uskoo sitä jonkun hoitajan varastamaksi.

Kahdeksankymppinen Anthony (Anthony Hopkins) uskoo tasan tarkkaan tietävänsä missä on ja miten asioiden pitää olla muistisairauden raskaudesta kertovassa Isä-elokuvassa. Kuva: Les Films du Cru

Pysyväinen haihtuu savuna ilmaan

Paljosta puheestaan huolimatta elokuva saa sanottua tärkeimpiä asioitaan visuaalisesti. Niin vakuuttava Hopkins on muistisairaan miehen esittämisessään, että emme voi olla koskaan varmoja siitä, missä asunnossa olemme. Onko kyseessä Anthonyn oma, vaiko sittenkin Anne-tyttären koti, jonne Anthony on tuonut mukanaan omia tavaroitaan.

Kun asunnon seinät alkavat tyhjetä tavaroista, tauluista ja kirjoista, on melkein kuin katselisimme Anthonyn aivosolujen hidasta kuolemaa, persoonallisuuden vähittäistä pyyhkiytymistä tyhjäksi otteesta nykyhetken todellisuuteen. Kuvauksena hajoavasta mielestä Isä-elokuvalla on voimaa tuoda kokemus rapautuvasta tajunnasta myös katsojalle.

Elokuvan suurin järkytys on nähdä alussa täydellisen läsnäolevalta ja itsestään huolehtimaan kykenevältä vaikuttavan Anthonyn romahtavan ja ripustautuvan tyttäreensä silloin, kun Anne on kertonut isälleen muuttavansa Pariisiin asumaan uuden miehen kanssa. Anthonysta huokuva vanhuuden avuttomuus ja orpouden tunne ovat raskaita katsella. Tunne maailman ja oman elämän hallinnan katoamisesta on tavoitettu verrattoman hyvin.

Isä on tasapainoisen hillittyä korkeakulttuuribongarin juhlaa. Purcellin lisäksi elokuvassa soivat otteet Bellinin ja Bizet’n Helmenkalastajat-oopperasta, Belliniltä kuullaan katkelma Norma-oopperan Casta Diva -aariasta, tietenkin Maria Callasin versiona.

Isä-elokuvan on ohjannut Florian Zeller omasta näytelmästään. Isä on draamatekstinä kuin taidokas koriste, josta löytyy joka katsomiskerralla uusia tasoja. Elokuvaa on ollut mukana dramatisoimassa englantilainen näytelmäkirjailija Christopher Hampton.

Elokuvan näkökulma on muistisairautta potevan kahdeksankymppisen Anthonyn. Me näemme miten tapahtumat, muistot, havainnot ja nykyhetki sekoittuvat vanhan miehen tajunnassa kertautuvaksi pyörteeksi, jota katsoessa ei tarvitse ihmetellä, miksi ikääntyminen tuntuu Anthonysta jopa pelottavalta.

Kulttuuriharrastus näkyy ja kuuluu Anthonyn kodissa, jossa taidetta on esillä kirjoina, tauluina ja klassisen musiikin tallenteina. Kuva: Les Films du Cru

Tämä on Hopkinsin elokuva

Paljolti dialogivetoiseen elokuvaan puhkovat ilma-aukkoja Anne-tyttären (Olivia Colman) hoteissa asuvan Anthonyn luona vierailevat uudet hoitajaehdokkaat ja Annen miehet, nykyiset tai muistot vanhoista. Colman jää elokuvassa ikävästi sivuosaan, niin paljon Isä on Hopkinsin show.

Kuka ei ole sitä vielä tiennyt, niin ymmärtää viimeistään tämän elokuvan myötä, miten suvereenisti myös teatterinäyttelijänä mainetta niittänyt Hopkins hallitsee näyttämöä. Hopkins on paljon enemmän kuin hänen muinoin vähän keikaroiden tekemänsä Uhrilampaat-elokuvan (1991) ihmissyöjä-sarjamurhaaja Hannibal Lecter, vaikka Hopkins Oscar-palkinnon siitä saikin.

Isä-elokuvassa Hopkinsin oivallus on yhdistää elokuvanäyttelijän vähäeleisyys teatterinäyttelijän jyrisevään tehoon. Pienissä eleissä ja ilmeissä on mikroskooppisen pieniä nyansseja, kun taas lavanäyttelijän suurissa eleissä kaikuu ääni ja vimma. Hallittu vuorottelu molempien välillä antaa elokuvalle rytmin. Mestarillisen näyttelijän ura kruunautuu tällä suorituksella.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua