Australialaisohjaaja George Millerin Kolmen tuhannen vuoden kaipuu tuntuu muoviselta pettymykseltä

Idris Elba ja Tilda Swinton. Kuva: Metro-Goldwyn-Mayer Pictures Inc.

Australialaisen elokuvaohjaajan George Millerin esteettisesti ja aihevalintojensa puolesta täydellisen erilaisten elokuvien joukossa hänen uusimpansa, Kolmen tuhannen vuoden kaipuu, on oma tapauksensa. Tämän vuoden Cannesin elokuvajuhlillakin se esitettiin virallisen kilpailun ulkopuolella.

Cannes varaa kilpailun ulkopuoliset paikat elokuville, joita se ei huoli syystä tai toisesta varsinaiseen kilpailuun. Ulkopuolisiksi jääviä elokuvia yhdistää yleensä se, että ne ovat hyvin määrätietoisesti hollywoodilaisia genre-elokuvia.

* *

Kolmen tuhannen vuoden kaipuu -elokuvassa Tilda Swinton esittää Alithea Binnie -nimistä narratologia eli kertomusten tutkimukseen erikoistunutta tutkijaa. Matkallaan Istanbulissa pidettävässä alansa konferenssissa hän poikkeaa suuressa basaarissa ja löytää yhdestä puodista sinertävän lasipullon, jonka ostaa muistoksi.

Hotellihuoneessaan Alithea alkaa pestä pulloa ja tulee sen verran hieraisseeksi sitä, että pullosta vapautuu niin suunnattoman iso henki, että se ei ole mahtua Alithean huoneeseenkaan.

Djinniksi itseään kutsuva henki (Idris Elba) on ollut vuosikaudet pullon vankina ja pyytää Alitheaa esittämään kolme toivetta, jotka täyttämällä Djinnillä olisi mahdollisuus vapautua. Ajattelevana ihmisenä Alithea ei äkkipäätä suostu, koska hän tietää ja ymmärtää, että toiveilla ja niiden täyttymisellä voi olla epätoivottuja seurauksia. Mitään typerää ei kannata toivoa, eikä myös pahantahtoista, koska tarinoiden asiantuntijana Alithea tietää, että pahantahtoisuus kostautuu toivojalleen.

Alithea ja Djinn päätyvät keskustelemaan toiveistaan, elämästään ja itsestään, Alitheasta käy ilmi, että hän on eronnut ja korostetun tyytyväinen itsenäisyyteensä, mikä voi olla yksinäisyyden kaunistelua.

Djinn puolestaan kertoo, miten kuningas Salomo (Nicolas Mouawad) pilasi hänen suuren rakkautensa Saaban kuningattareen (Aamito Lagum). Huonosti kävi Djinnille myös erään sulttaanin kunnianhimoisen jalkavaimon, Gültenin (Ece Yüksel) kanssa. Nainen kuin nainen, aina Djinn päätyy vuosisadoiksi, ellei -tuhansiksi vangiksi pulloon, joka voi vajota meren pohjaan tai kadota kylpylän lattian alle tai basaarin roinaläjiin.

Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on oudon staattinen elokuva. Paljon mitään ei tapahdu. Mies ja nainen keskustelevat hotellihuoneessa, josta kuva lähtee ulos vain takaumina seuraamaan keskustelijoiden aiempia seikkailuja.

* *

Turkin matkailuviranomaiset taatusti ihastelevat elokuvaa, joka näyttää niin auliisti näkymiä Turkin tarunhohtoisten sulttaanien istanbulilaispalatseista sekä Pera Palace Hotelista, jossa Agatha Christien sanotaan kirjoittaneen Idän pikajunan arvoituksen.

Puheenpajatusta elokuvassa ainakin riittää kuin Millerin myös ohjaamissa, urheasta possusta kertoneissa Babe-elokuvissa.

Istanbulin suuren basaarin satojen kauppojen joukosta löytyy se yksi, josta Tilda Swintonin esittämä tutkija löytää lumotun lampun. Kuva: Metro-Goldwyn-Mayer Pictures Inc.

Alithean palatessa Lontoon-kotiinsa hänen kohtaamisensa iäkkäiden rasistinaapureiden kanssa on toteutettu kamalan kömpelösti ja se, että he lientyisivät parilla taikakeksillä, on jo niin huono vitsi, että se vähentää elokuvalle annettavaa tähtimäärää.

Leffasta jää käteen sen outo muovisuus ja kylmyys. Se on kuin halpahallista noukittujen tehosteiden esittelyvideo ilman tarinaa, joka veisi mukanaan.

Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei koukuta hetkeksikään. Eikä sen hahmoista, ihmisistä tai hengestä välitä. Kivat värit on. Entä sitten?

George Millerin elokuvaksi tämä jättää oudon välinpitämättömäksi. Eipä silti, myös Mad Max: Fury Road (2015) oli minulle tyhjien tynnyreiden kolinaa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua