Alvar Aallon muotokieli vangitsee Virpi Suutarin mestarillisessa dokumenttielokuvassa

Aino ja Alvar Aalto New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Kuva: Eino Mäkinen / Aallon perhe

Aalto on muoto mutta suomalaisille se on myös arkkitehti Alvar Aalto. Meillä on intohimoinen suhde Alvar Aallon töihin: niitä joko vihataan tai rakastetaan. Ehkäpä kuitenkin enemmän rakastetaan, sillä sekä Alvar että Aino Aallon huonekaluja, valaisimia ja astioita valmistetaan yhä, ja kysyntää riittää.

Tuoreen Aalto-elokuvan ohjannut dokumentaristi Virpi Suutari sanoo, että Aallon arkkitehtuurista tulee tunnekosketus. Siihen näkemykseen uskallan yhtyä; naapurini on Seinäjoen Aalto-keskus.

Suutari on tehnyt erinomaista työtä tutkiessaan huolellisesti Alvar ja Aino Aallon historiaa. Aalloista ja heidän taiteestaan syntyi kaunis ja valaisevat dokumenttielokuva Aalto. Elokuva rakentuu tuoreista kuvista, haastatteluista sekä arkistojen kätköistä löytyneistä aarteista.

Elokuva on oikeastaan enemmän. Se esittelee Alvar Aallon visuaalista muotokieltä ja kertoo hänen intensiivisestä suhteestaan Aino Aallon kanssa, ei vain puolisona vaan myös työkumppanina. Pariskunta teki työtä niin paljon yhdessä, että emme voi aina tietää, kumman kädenjälki näkyy.

Paimion parantola, jota rakennettiin 1929–33, oli Aallon kansainvälinen läpimurto. Se on kokonaistaideteos, joka loi pohjan Aaltojen tulevaisuudelle, sille, mitä syntyi myöhemmin. Ainon rooli oli erityisesti sisustamisessa, joka toteutui myös esimerkiksi Villa Mairen ja Savoy-ravintolan interiööreissä. Ennen kaikkea Aalloille arkkitehtuuri oli arkea ja elämää.

Villa Mairea. Kuva: Euphoria Film

Aalto seitsemällä vuosikymmenellä

Aallon arkkitehtuuri on ollut Virpi Suutarin elämässä aina lähellä, sillä hän on kasvanut Rovaniemellä, jossa on useita Aallon rakennuksia. Hänen henkinen kotinsa on ollut Rovaniemen kirjasto, joka teki vaikutuksen jo pieneen Virpiin. Sinne hän ”pakeni” koulun jälkeen. Monien hienojen dokumenttielokuvien jälkeen vasta nyt hän koki olevansa kyllin vanha tarttuakseen arjen sankarinsa elämään ja tämän töihin.

On ymmärrettävää, että ajan on täytynyt olla kypsä ja tekijän kokenut käsittelemään näinkin valtavaa aihetta. Aalto teki sentään uraa seitsemällä vuosikymmenellä. Näiden vuosikymmenten aikana pelkästään toteutuneita rakennuksiakin valmistui satoja ympäri maailmaan. Aino-vaimon kanssa yhteistyössä suunniteltuja interiöörejä esineistöineen toteutettiin moniin rakennuksiin. Voi vain ihmetellä, että monet lähes 100 vuotta vanhat tuotteet ovat yhä moderneja ja kilpailevat nykysuunnittelijoiden rinnalla tasaväkisesti.

Aalto suunnitteli jo 1920-luvulla ensimmäiset rakennuksensa. Elokuvan avauskohtauksessa liikutaan vuonna 1925 valmistuneessa Jyväskylän työväentalossa, jota pidetään yhtenä merkittävimmistä 1920-luvun klassismin edustajista Suomessa. Kamera seuraa rakennuksen moninaisia muotoja hyväillen aulan värikästä ja kaarevaa seinää läheltä päätyen ison juhlasalin avaraan tilaan.

Kertojia, haastateltavia, rakennuksia, esineitä, arkistofilmejä – kirjeitä. Harvinaista materiaalia on tarjolla paljon. Sitä Suutari käsittelee herkkyydellä. Harvinaiset arkistofilmit valottavat menneisyyden elämää ja rakennuskulttuuria, ja asiantuntijoiden haastattelut luotaavat Aallon merkitystä ennen ja nyt. Yhdistämällä erilaista materiaalia on luotu arkkitehtoninen oodi suomalaiselle arkkitehtuurille ja sen merkittävälle modernistille. Elokuvan pääosassa on moni-ilmeinen muotokieli.

Kirjeissä pariskunnan ääni

Ainon ja Alvarin lämmin ja läheinen keskinäinen suhde käy hyvin ilmi Pirkko Hämäläisen ja Martti Suosalon lukeman henkilökohtaisen, paikoin hyvinkin intiimin, jopa eroottisen kirjeenvaihdon kautta. Kirjeissä pääsemme lähelle taiteilijoiden yksityisyyttä. Ne ovat herkkää materiaalia.

Pariskunta kävi kirjeenvaihtoa erityisesti Alvarin ollessa työmatkoillaan ja poissa välillä pitkiäkin aikoja. Näyttelijöiden herkkiä tuntemuksia tavoittelevien roolisuoritusten välityksellä Aaltojen privaatti elämä näkee päivänvalon. Alvarin flirttailu ja reissujen paljastavat kohtaamiset ihmisten kanssa avautuivat Ainolle rehellisen tuntuisissa kirjeissä. Miehensä liiallinen sosiaalinen elämä tuntuu herättäneen Ainossa huoltakin ajoittain.

Aino ja Alvar Aalto. Kuvat: Aallon perhe

Kirjeet paljastavat välillä ikävän ja kaipauksen mutta myös syyllisyyttä. Suosalo ja Hämäläinen ovat osanneet sisäistää Ainon ja Alvarin suhdetta ja elämänmenoa. Kuulijan on helppo samaistua ja mennä ”kärpäsenä” mukaan heidän ammatti- ja perhe-elämäänsä.

Kun Aino Aalto kuoli, Alvar purki suruaan työnteolla. Pian hän kohtasi Elsa Mäkiniemen, joka toimi suunnitteluavustajana hänen toimistossaan. He avioituivat, ja Elsasta tuli Elissa. Elissa kävi jonkinasteisen muodonmuutoksen Alvarin hoteissa, mutta hän tuntuu hyväksyneen miehensä vaateet.

Pariskunta työskenteli tiiviisti yhdessä ja osallistui moniin kilpailuprojekteihin, voittaen muun muassa vuonna 1952 valmistuneen Säynätsalon kunnantalon suunnittelukilpailun. Rakennuksesta tuli kokonaistaideteos, mikä näkyy pieniä yksityiskohtia, myös huonekaluja myöten.

Synkroniaa

Aallon työt eivät ole helpointa kuvattavaa, koska hänen arkkitehtuurissaan ei ole yhtä viivasuoraa, selkeää linjaa. Aina kun kääntyy, näkee jotain yllättävää, erilaista. Kohteet on koettava pala palalta, ja niissä haluaa liikkua yksityiskohtia tutkiskellen. Yhdessä tilassa on yksi tunnelma ja toisessa toinen. Näin erilaisten tilojen välille syntyy hienoja dialogeja. Juuri sellaiseen tunnelmaan elokuva vie. Elokuva tarjoaakin elämyksellisyyttä.

Virpi Suutarilla on tiimi, jonka kanssa hän on tehnyt monia dokumenttielokuva. Hän on kameramiestensä Heikki Färmin, Jani Kumpulaisen ja Tuomo Hutrin kanssa luonut upeita, henkeäsalpaavia kuvia ja onnistunut vangitsemaan tuokioita viipyilevällä kameratyöskentelyllä, olipa kyseessä tyhjä tai ihmisten täyttämä rakennus tai yksittäinen esine. Erilaisista materiaaleista koostettu elokuva on leikkaaja Jussi Rautaniemen mestariteos.

Äänisuunnittelija Olli Huhtasen kyky herättää äänen kautta materiaali eloon on huikea. Ääniraitaa kuunnellessa voi todeta, kuinka vaihtuvat ja vaihtelevat kuvat ovat saaneet erilaisia äänimaisemia.

Säveltäjä Sanna Salmenkallion minimaalismaksimaalinen, Michael Nyman -vaikutteinen musiikki myötäilee kuvamaailmaa ja terästää sitä vuoroin rauhallisella, vuoroin räjähtävämmällä musiikilla riippuen siitä, millaiset rakennuskohteet täyttävät valkokankaan. Musiikki soljuu eri muotoja hakevien kamera-ajojen kanssa yhtäaikaisesti hyväillen kuvaa.

Äänimaailman tekijöillä on ollut selvästi myös leikkisä, jopa avantgardistinen oteäänitehtailussa. Esimerkiksi kuuluisan Savoy-maljakon kuvaaminen on kirkkauden leikkiä, jota on tehostettu varsin erikoisella äänellä: soittamalla vaasia jousella. Rapinoita ja kilinöitä on saatu erilaisia materiaaleja, kuten marmori- ja puupalasia ja muuta rakennusmateriaalia toisiaan vastaan iskemällä. Narisevia huonekaluääniä tehtiin pellavaloukuilla. Lyömäsoitintaiteilija Joonas Riipan modernistiset rumpuimprovisaatiot ja pianisti Seppo Kantosen pianoimprovisaatiot värittävät kuvaa mielikuvituksellisesti.

Alvar Aallon töitä tunteville ja niistä kiinnostuneille elokuva tarjoaa aika paljon uutta tietoa ja visuaalisen elämyksen. Ne, jotka eivät tunne Aallon töitä, saavat mojovan infopaketin, joka saattaa houkutella tutustumaan kohteisiin lähemmin. Niiden, jotka kritisoivat Aallon muotokieltä ja pitävät hänen töitään vanhanaikaisina, kannatta katsoa elokuva. Se saattaa muuttaa käsitystä kansainvälisesti tunnetuimmasta arkkitehdistamme, jonka työt ovat yhä moderneja ja haluttuja.

Kiitos Alvarin ja Ainon sekä Maire Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin vuonna 1935 perustaman Artekin saatavuus on yhä taattu.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua