A Hidden Life -elokuva kertoo tosielämän vakaumuksellisesta aseistakieltäytyjästä, itävaltalaisesta Franz Jägerstätteristä (August Diehl), joka saatuaan vuotta 1943 palvelukseenastumismääräyksen natsi-Saksan armeijaan kieltäytyi vannomasta uskollisuutta Adolf Hitlerille, vangittiin ja tuomittiin mestattavaksi.

Elokuvan toinen päähenkilö on Jägerstätterin vaimo Fani (Valerie Pachner), joka tyttärineen joutuu kestämään miehensä vakaumuksen seuraukset: pienessä Sankt Radegundin maalaiskylässä ei riitä ymmärrystä petturina pidetyn miehen perheelle vaan heidät eristetään sosiaalisesti.

Natsijumala tulee taivaalta

A Hidden Life alkaa kolmannen valtakunnan aikaisilla arkistokuvilla Leni Riefenstahlin ohjaamasta natsipropagandaelokuvasta Tahdon riemuvoitto (1935).

Malick käyttää Riefenstahlin ilmakuvia lentokoneesta, joka toi Hitlerin Nürnbergin puoluepäiville. Idea on esittää johtaja taivaista laskeutuvana pakanallisen uskonnon jumalana.

Kaukaisuudesta kuuluva lentokoneen ääni jää vainoamaan elokuvaa kuin toistuva muistutus aikansa Antikristuksesta. Sen myötä Sankt Radegundin kylän asukkaissa alkaa ilmetä avointa rasismia ja natsismin ihailua, räikeimpänä esimerkkinään kylän pormestari Kraus (Karl Markovics), jonka räyhäys on äänenpainoiltaan silkkaa Führerin radiopuhetta.

Fani ja Franz Jägerstätterillä (Valerie Pachner ja August Diehl) riitti lystinpitoa seurusteluaikana ennen Itävallan pahinta natsiaikaa.

Sanoilla on väliä

Franzista uskollisuudenvalan vannominen on mahdotonta, koska se olisi epäjumalan palvontaa. Franz on vakavamielinen mies, jolle sanoilla on merkitystä. Häntä vakaumuksestaan irti suostuttelevat ihmiset, papit ja asianajajakin pitävät uskollisuudenvalaa pelkkinä sanoina ja siten yhdentekevinä. Franz ei ole pasifisti, vaan hän pitää koko toista maailmansotaa epäoikeudenmukaisena. Hänelle kyse on siitä, että pahuudelle ei anneta vähäisintäkään tukea – ei sanoin eikä teoin.

Malickia voi toki kritisoida siitä, ettei hän kerro mitään natsismin yhteiskunnallis-historiallisista syistä. Se tarina on toisaalta kerrottu jo moneen kertaan muuallakin.

Malickia kiinnostavat ihmisen sisäiset, henkiset mielenliikkeet, jota kuvaamaan paras sana lienee sielu. Tässä elokuvassa natsismin pahuus on maanpäälliseen paratiisiin eli Sankt Radegundin kylään luikerteleva käärme.

Omantunnontuskat syövät miestä

Elokuva käyttää paljon aikaa kuvaamansa tilanteen rakenteluun. Maanviljelijäpariskunta elelee kaikessa pastoraalisessa rauhassaan, kunnes propagandan ja mielialojen kiihtyessä Franzin eettisten kysymysten pohdinta syvenee entisestään; onko meillä oikeus tappaa viattomia ihmisiä?

Koska elokuvan on ohjannut Terrence Malick, luonnonkauniiden maisemien ja seisahtuneilta vaikuttavien ihmisten ihailuun käytetään runsaasti aikaa. Niin runsaasti, että ensimmäisen tunnin jälkeen voi hämmentyä tajutessaan elokuvan kestävän vielä kaksi tuntia lisää.

Tunnustuksellisesta kristillisyydestään huolimatta Malick tekee selvän eron henkilökohtaisen uskon ja järjestäytyneen uskonnon eli kirkon välille.

Käy järkeen, että A Hidden Life keskittyy filosofis-eettisiin kysymyksiin, eikä pahuuden yhteiskunnallis-historiallisiin syihin.

Malickin vaikuttavimmat elokuvat, kuten Onnellisten aika, Veteen piirretty viiva ja The Tree of Life ovat tapahtumiltaan historiaan tai kosmokseen etäännytettyjä elokuvia. Malickin ideat ja eettinen pohdinta viihtyvät parhaiten etäällä nykypäivästä, maisemissa jotka on helppo mieltää klassisiksi ja arkkityyppisiksi.

Malickin elokuvien uskottavuutta syö, ettei sen päähenkilöitä ole luotu ihmisiksi, vaan vain ylevien ajatusten paperinukeiksi. A Hidden Lifessa ne näkyy selkeimmin se näkyy Franzin hahmossa, jolle ei ole kirjoitettu muuta elämää kuin ahertamista maatilalla, raastavia omantunnonkysymyksiä ja marttyyriutta. Hänen tekemisensä ihmiseksi pilaisi pyhimyskuvan. Katolinen kirkkohan julisti Franz Jägerstätterin kuolemansa jälkeen pyhimykseksi.

August Diehlin esittämä aseistakieltäytyjä Franz Jägerstätter joutuu sotarikostuomioistuimen puheenjohtajan tuomari Lübenin (Bruno Ganz yhdessä viimeisistä rooleistaan) puhutteluun.

Pölyä me olemme ja siksi tulemme

Uskonnollisena elokuvana A Hidden life on vähintään yhtä vakava kuin Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi (1967) tai Xavier Beauvois’n Jumalista ja ihmisistä (2010). Elokuvataiteena A Hidden Life on miellyttävän meditatiivista katseltavaa, vaikka ilkeämielisempi vertaisi sitä takkatulivideoon.

Vakiintuneimman kuvaajansa, Emmanuel Lubezkin, Malick on vaihtanut monien elokuviensa kuvausassistenttiin Jörg Widmeriin, jonka kuvausjälki on tyypillisintä Malickia.

Näkyvin Malickin kerrontakeinoista on kamera, joka tuntuu haluavan olla läsnä kaikkialla samanaikaisesti luomassa vaikutelmaa tunnetilasta, eräänlaisesta ylevöitymisen hetkestä, jolloin ihminen ymmärtää osansa maailmankaikkeuden tähtipölynä, josta kaikki näkyväkin on tehty.

Toinen Malick-tyypillisyys on kuiskaileva kertojanääni, jonka lähdettä ei pysty paikallistamaan. Kertojan kuiskailu voi olla oletetun päähenkilön tajunnanvirtaa tai se saattaa kuulua oletetulle jumalalle tai vaikka sielullistetulle luonnolle, jos sellaisia kohtauksessa on läsnä.

A Hidden Lifessa kuiskailun on korvannut kertojanääni, jonka puhe on aviopuolisoiden, Franzin ja Fanin puhetta toisilleen. Puheiden sisältö pohjautuu heidän kirjeisiinsä.

Liki kolmetuntisesta kestostaan huolimatta kaunistekoisen elokuvan katsoo ihmeteltävän kevyesti.

Antti Selkokari